Satuin tänään aamutuimaan lukemaan Hesarin* uutisen siitä, miten tohtori Pekka Visurin tutkimuksen mukaan Neuvostoliitto ei uhannut Suomea keväällä 1968. Hiukan kyllä ihmettelen tuota tutkimusta, vaikka tittelien, taitojen tai kokemuksen perusteella minulla ei pitäisikään olla kompetenssia haastaa tohtorismiestä.

 

Taustoituksen vuoksi Neuvostoliitto lähetti sotajoukkonsa Prahaan keväällä 1968 tukeakseen Brezhnevin opin mukaisesti aatteen säilymistä. Tuolloin Tshekkoslovakia ei ollut ainakaan virallisesti liukumassa kohti kapitalistista järjestelmää, mutta maassa ajettuja ”uudistuksia” (lainausmerkit sen takia, että ainakaan neuvostoliittolaiset eivät nähneet näitä vanhaa parantavina asioina) pidettiin revisionistisina.

 

Tankkien vyöryessä Prahaan myös Suomessa alettiin pelätä mahdollista invaasiota. Olihan Neuvostoliitto käytännössä ilman varoitusta hyökännyt sotilaallisesti pienempää valtiota vastaan. Hesarin uutisessa mainittiin siitä, kuinka Suomessakin tehtiin jo suunnitelmia mahdollista yllätyshyökkäystä silmälläpitäen. Ammattisotilaiden näkökulmasta Neuvostoliitto siis muodosti uhan Suomelle.

 

Varsinkin Prahan tapahtumien jälkeen Suomessa alkoi suoranainen suomettumisen kultakausi. Tällöin Neuvostoliiton näkökulma otettiin yleensä ilman pyyntöäkin huomioon, lehdillä ja kirjajulkaisuilla (itse)sensuuri toimi ja jopa oppikirjoissa jätettiin mainitsematta itäistä naapuria kritisoivia asioita. Toki Prahan tapahtumia vastaan järjestettiin mielenosoituksia, mutta joidenkin tuhansien henkilöiden mielenosoitusta on melko turha verrata hallinnon hiljaisuuteen. Ei Suomessakaan muodosteta mielipidettä Iranín hallituksen linjoista vain sen kautta, mitä mieltä osa väestöstä on. Vai onko jonkun mielestä Iran läntinen valtio sen takia, että kyseisessä maassa on järjestetty mielenosoituksia? Tuskinpa vain. Samalla tavalla johdettuna ei pienen vähemmistön mielenosoitukset tai suuren enemmistön mielipide vaikuta siihen, miten Suomen asema nähdään.

 

Pysähdytäänpä tähän hetkeksi. Neuvostoliitto siis ”ei uhannut Suomea”, mutta silti Suomessa luovuttiin vapaaehtoisesti monista suvereniteetin osista (mm. toisen valtion mielipiteestä riippumattomasta ulkopolitiikasta) ja valmistuttiin sotilaallisesti uhkaa vastaan? Kuulostaa oudolta omissa korvissani.

 

Suomisanakirjan** mukaan uhka on ”todettavissa oleva jonkun tai jonkin tuoma pelko tai pelättävissä olevan vaaran tuntemus tai todellinen vaara”. Mielestäni tuon määritelmän mukaisesti Neuvostoliitto oli uhka. Sen sijaan alkaa menemään jo kielellisen kikkailun puolelle ”uhkauksen” luonnetta miettiessä. Jos sanalla tarkoitetaan vain suoraa kielellisesti ilmaistua toimintaa, kyseessä ei välttämättä ollut uhkaus. Jos taas sanalla viitataan toimintaan, jolla toiselle tehdään homman luonne selväksi, itse käyttäisin juurikin sanaa ”uhkaus”.

 

Politiikassa reaktiolla on vastareaktionsa. Kun Brezhnev määräsi tankit Prahaan, hänen täytyi ymmärtää sen vaikutukset maailmalla: se aiheuttaisi vihaa ja halveksuntaa monissa piireissä, mutta ennen kaikkea se saatettaisiin nähdä osoituksena Neuvostoliiton aggressiivisesta politiikasta. Tällöin tilannetta itsessään voi jo pitää uhkauksena: yhden pienemmän valtion kohtalosta voi vetää päätelmiä siitä, mitä toiselle saattaisi tapahtua pakkotilanteessa. Mietitäänpä vaikkapa vankileiriesimerkkiä: yhden vangin ampuminen toimii varoituksena muille. Samoin yhden valtion miehitys on varoitus muille valtioille.

 

Entäpä miten Suomi olisi voinut puolustautua jos pahin skenaario olisi käynyt toteen? Ensinnäkin kiinnostavaa olisi nähdä miten Suomen tilanne erosi läntisemmästä sosialistivaltiosta. Tshekkoslovakialla oli ensinnäkin Suomeen verrattuna lähes olematon raja Neuvostoliiton kanssa. Sääli maan kannalta, että se oli Varsovan Liiton maiden ympäröimä. Tällöin painetta saatiin annettua joka kolkasta. 

 

Yhdeksi tshekkien suurimmaksi riippakiveksi muodostui maahantulon nopeus. Vastarintaa ei majuri Petteri Joukon*** mukaan edes ehditty järjestää, yllätys oli niin totaalinen. Tosin pasifistista näkökulmaa edustava Timo Virtala**** sanoo kirjoituksessaan, että aseellisen vastarinnan puute johtui poliittisesta tahdosta. Riippumatta näkökulmasta, Suomi eroaa mielestäni tässä tilanteessa melko paljon Tshekkoslovakiasta. Meillä oltiin varauduttu mahdolliseen yllätyshyökkäykseen (Hesarin uutisen mukaan), eli meitä ei olisi yllätetty aivan täysin housut kintuissa. Samoin valmistautuminen viittaa omissa silmissäni siihen, että tarvittaessa olisi ollut poliittista tukea aseelliselle vastarinnalle.

 

Sotilaallisesti ajateltuna Suomen tilanne olisi ollut kuitenkin melko vaikea. Neuvostoliitolla oli määrällisesti reilusti enemmän käytännössä kaikkea: se olisi pystynyt marssittamaan erittäin suuren määrän sotilaita tankkien saattelemana maahan. Lisäksi maailmalta tuskin olisi tullut mitään konkreettista apua: Varsovan Liiton maat olisivat hyvin pitkälti saaneet suljettua Itämeren ja Muurmanskin alueella toimineet sotilaat Jäämeren ja Norjan ja Ruotsin reitit. Samoin realistisesti ajateltuna Suomi ei ollut niin merkittävä tekijä maailmanpolitiikassa, että sen takia olisi riskeerattu kaikkea.

 

Poliittisesti katsottuna tilanne olisi ehkä ollut hiukan sosialistista Tshekkoslovakiaa parempi, vaikkakaan ei kovinkaan hyvä. Toki suurella osalla puolueista olisi varmasti ollut tahtoa aseelliseen vastarintaan, mutta SKP:n johdolla stallarit ja taistolaiset (OK, termi ”keksittiin” vasta pari vuotta myöhemmin, poliittisena ilmiönä tämä ryhmä oli jo olemassa) olisivat saaneet aikaan melko paljonkin. Samoin varsinkin opiskelijaliike oli hyvin pitkälti kallellaan vasemmalle, jolloin yleinen mielipide olisi voinut ensimmäisten takaiskujen jälkeen muuttua aseellista vastarintaa vastustavaksi.

 

Miksi sitten Neuvostoliitto ei siirtynyt ”Prahan keväästä” ”Helsingin syksyyn”? Mahdollisuuksia on paljon. Ensinnäkin Moskovassa saatettiin laskea, että liian aggressiivinen ulkopolitiikka saattaisi saada aikaan protestiaaltoja jo hallussa olevien liittolaisten leirissä. Samoin yllätysmomentin hukkaaminen ja Suomen sotilaallinen tilanne olisivat saattaneet nostaa intervention hintaa huomattavasti. Omasta mielestäni merkittävin yksittäinen syy oli kuitenkin Suomen oma politiikka: se osoitti ymmärtävänsä ”vihjeen” ja itsesensuurin, poliittisten linjausten ja muiden suomettumisen ilmiöiden avulla se oli Neuvostoliitolle parempi vaihtoehto kuin miehitetty kapina-Suomi.

 

*http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Tutkija+Neuvostoliitto+ei+uhannut+Suomea+kes%C3%A4ll%C3%A4+1968/1135259775716/?cmp=tm_etu_luetuimmat_uutiset

**http://suomisanakirja.fi/uhka

***http://www.ilmatorjuntaupseeriyhdistys.fi/2_2004/tekstit/tsekki.htm

****http://www.timovirtala.net/poytalaatikko/konfliktinratkaisu