Leni Riefenstahl oli oman aikansa madonna. Hän poseerasi niin lehtien kansissa kuin illasti valtion päämiestenkin kanssa. Ollessaan uransa huipulla, hän oli yksi ylivertaisimmista elokuvaohjaajista läpi historian. Jos suomessa olisi määräinen ja epämääräinen artikkeli, olisi Lenistä puhuttaessa käytettävä aina määräistä muotoa. Hänen uransa – ja lähes koko elämänsä – vajosi kuitenkin kerrallaan pohjamutiin.

 

Jo nuorena tyttönä Leni haaveili taiteilijan urasta. Hän oli melko lahjakas tanssija ja piti esiintymisestä, mutta niillä aloilla hänen uransa ei ottanut tarpeeksi tuulta purjeisiinsa. Lopullisesti hänen uransa tanssijana katkesi vammoihin ja elokuvakankaalla hän ei saanut aikaan mitään sellaista, mitä olisi verrattu Dietrichiin tai muihin suuriin nimiin. Lopulta, osittain sattumien kautta, hän kuitenkin päätyi ohjaamaan elokuvia.

 

Henkilönä Leniä voisi sanoa diivamaiseksi. Hän tiesi arvonsa ja ei missään nimessä voinut hyväksyä sitä, että hänelle sanottaisiin vastaan. Hän yleensä sai tahtonsa läpi joko naisellisten apujensa avulla, mutta toisinaan myös käyttämällä hyväkseen suhteitaan. Olemalla epävirallisesti ”Hitlerin nainen” hän pystyi vaikuttamaan moniin merkittäviinkin henkilöihin melko helposti. Hänen suhteensa Hitleriin on osittain hämärän peitossa, mutta joitakin asioita voidaan sanoa melko varmasti. Hän ensinnäkin ihastui Hitlerin politiikkaan ennen natsien valtaannousua. Tämä tapahtui Sinisen valon kuvausten aikana ja sen taustalla oli Hitlerin kirja Mein Kampf. Menevänä naisena Leni löysi itsensä Hitlerin lähipiiriin hyvin nopeasti. Lopulta Hitler muun muassa vaati Leniä ohjaamaan puolueen kannalta tärkeitä elokuvia, lahjoitti tälle kaikkea kukkapuskista huviloihin ja jopa maksoi maailman pisimpään tuotannossa olleen elokuvan, Alamaan, kustannuksia omasta pussistaan.

 

Lenin uran käännekohta oli vuonna 1932 julkaistu Sininen valo. Moni kriitikko lyttäsi elokuvan ja siitä ei tullut vielä tässä vaiheessa menestystä, mutta Adolf Hitler piti elokuvasta erityisen paljon. Natsien noustua valtaan propagandakoneisto alkoi pyöriä ja Leni sai Hitlerin suosikkiohjaajana kontolleen erinäisiä projekteja. Näitä oli muun muassa Nürnbergin puoluepäivistä kertovat teokset (muun muassa Der Sieg des Glaubens, vapaasti suomennettuna Uskon voitto), mutta todellinen potti räjähti Olympian ja Triumph des Willens (Tahdon riemuvoitto) muodossa. Näistä varsinkin Triumph des Willens jäi elämään yhdeksi aikansa kauneimmista ja kuvausteknisesti parhaista elokuvista.

 

 

Epäilemättä Lenin tunnetuin teos oli Tahdon riemuvoitto. Itse teoksen nähneenä voin vain todeta sen olevan vieläkin vakuuttava, tosin historiallisen kontekstin tuntien ja tekniikan kehittymisen takia erilaisessa mielessä. Kokemusta vaille elokuvakriitikkona en puutu tekniseen toteutukseen, mutta teos tuo esille loistavasti sen, mitä saksalainen kansallissosialismi oli. Se tuo esille terveet ja kauniit nuoret ihmiset, uskon parempaan tulevaisuuteen ja kansan tahdon tukea führeria. Lopulta kuitenkin teoksessa on vain yksi teema: Hitler. Kaikki pyörivät hänen ympärillään, kaikki vannovat uskollisuutta hänelle ja hän on teokselle sama kuin Jumala raamatulle. Hän on kaikki kaikessa.

 

Nykykatsojan silmin väitteet rauhasta, yhtenäisyydestä ja muista vastaavista arvoista kuulostavat pikemminkin groteskeilta sloganeilta kuin vakavasti otettavilta poliittisilta iskulauseilta. Toisaalta jos lauseet siirretään sellaisenaan oikean nykyajan henkilön suuhun, tuskin kenelläkään on valittamista. Esimerkiksi Hitlerin lause ” It is not the State that orders us; but it is we who order the State” huokuu pohjimmiltaan samaa henkeä kuin demokratian perusajatus. Vai onko esimerkiksi Robert Leyn [Saksan työrintaman johtaja] sanoma ”One thought must alone dominate all our work: to make the German worker an upright, upstanding, proud and decent citizen, enjoying equal rights with the rest of the Reich!” niin kaukana siitä, mitä moni hyvinvointivaltion mallia tukeva ajattelee?

 

Sodan jälkeen Leni joutui, ymmärrettävistä syistä, vaikeuksiin. Hän oli ollut natsihallinnon kasvot taiteen saralla. Hän oli se, jonka teoksia näytettiin ulkomailla. Hän oli se, jonka nähtiin sementoineen natsien vallan kansan keskuudessa. Näistä lähtökohdista katsottuna on jopa hiukan ironista, että häntä ei tuomittu sotarikollisena. Tuomittiinhan lopulta Julius Streicherkin kuolemaan, joten Lenille pitkähkö vankilatuomio ei olisi tullut välttämättä yllätyksenä.

 

Leni pystyi välttämään vankilan, mutta hänen uransa elokuvaohjaajana oli siinä. Jo pelkkä nimi ”Riefenstahl” nosti rahoittajien niskavillat pystyyn. Kukaan ei tahtonut olla se, joka yhdistettäisiin natsismiin tällä tavoin. Lopulta Leni päätyi valokuvaajaksi. Hänen teemakseen muodostui afrikkalaisten alkuasukasheimojen kuvaaminen ja esittäminen jopa ihailevassa valossa. Joissakin puheissaan Leni viittasi näiden tuovan mieleen ne mustat atleetit, jotka hän näki Berliinin olympiakisoissa.

 

Lopulta Leni eli pitkän elämän. Hän kuoli 101-vuotiaana, eläen näin selvästi keskimääräistä vanhemmaksi. Hänen elokuvansa tulevat kuitenkin elämään vielä pitkään. Vaikka ne näyttävät nykyajan katsojan silmissä jopa naurettavan naiiveilta, on niillä kuitenkin historiallinen arvonsa. Ne kertovat meille ajasta, joka johti maailman verisimpään sotaan. Elokuvat eivät aloittaneet sitä eikä koko vastuuta voi sälyttää vain natsien hartioille, mutta toisen maailmansodan julmuuksista heitäkään ei voi unohtaa. Kuten ei voi unohtaa Leniä silloin, kun puhutaan natsipropagandasta.

 

Päälähteenä on käytetty Bachin Lenistä kertovaa kirjaa. Suorat lainaukset on saatu Wikiquotesin sivustoilta. Samat kohdat löytyvät elokuvasta ”Tahdon riemuvoitto”, jonka voi tilata eri nettikaupoista. Varmasti myös Youtubesta löytyy tarvittavat kohdat pienellä vaivalla.