Siirtomaa-aika oli monille maille kulta-aikaa, mutta vielä useammalle maalle riiston, sorron ja julmuuden hetki. Tässä kirjoituksessa tarkastelen joitakin pohjoismaiden kaukaisempia siirtomaita, eli sellaiset lähialueet kuten Färsaaret ja Islanti on jätetty kokonaan pois.

 

Tanskalla oli melko mielenkiintoisia siirtomaita. Tanskan Kultaranta (Danska Guldkusten) eli melko tarkalleen nykyinen Ghanan alueella sijainnut siirtomaa. Joskus tätä kaukaista kolonnaa kutsuttiin myös Tanskan Guineaksi. Maata alettiin  vallatta vuonna 1658 ja lopulta vuonna 1650 maata aiemmin hallinneet ruotsalaiset ajettiin pois. Lopulta alue pysyi tanskalaisten käsissä aina vuoteen 1782 brittien vallattua alueen. Lopulta maaliskuussa 1850 kaikki alueen tanskalaissetlementit myytiin briteille ja liitettiin osaksi Britannian Kultarantaa.

 

Toki Tanska oli myös suunnannut katseensa länteen. Jo vuonna 1672 tanskalaiset astuivat sittemmin nimnellä Tanskan Länsi-Intiana tunnetulle alueelle. Toki taas vaihteeksi briteillä oli asiansa sanottavana ja valtasuhteista väännettiin kättä. Lopulta Yhdysvallat osti alueen vuonna 1917 25 miljoonalla dollarilla. Taustalla oli ensimmäisen  maailmansodan tilanne ja toisaalta Panaman kanavan turvaaminen. Tällä hetkellä saaria kutsutaan Yhdysvaltojen Neitsytsaariksi.

 

Eipä Tanska myöskään unohtanut ”aitoa” Intiaa, vaan järjesteli itselleen kolonnan Intiaankin. 1600-luvun lopulla tanskalaisten onnistui saada oman osansa ja valta jatkui aktiivisesti aina 1800-luvulle asti. Tanskalaisten kannalta oli kuitenkin sääli, että Intian alueella kilpailu oli erittäin kovaa: lopulta tanska menetti enemmän tai vähemmän pakolla alueensa… Yllätys yllätys… Briteille!

 

Ehkäpä eksoottisin Tanskan intialaisista alueista oli Nikobaarien saaristo. 1700-luvun puolessa välissä saaristo päätyi tanskalaisille ja pysyi pohjoismaisissa käsissä vuosisadan verran. Välissä itävaltalaiset yrittivät saada alueen haltuunsa tuloksetta, mutta lopulta tanskalaisten oli myytävä saaristo taaskin briteille. Erikoista saaristossa on puhuttujen kielien määrä; alueella puhutaan kuutta mon-khmer-kieliryhmän kieltä ja muutamaa isolaattikieltä. Isolaattikieli on sellainen kieli, jota ei pystytä sijoittamaan mihinkään kielikuntaan.

 

Toki norjalaisetkin kyntivät merta ja kahmivat alueita siinä missä tanskalaisetkin. Jo 800-luvulla alkanut matkustelu Brittein saarille sai aikaan norjalaisia kolonnia muun muassa nykyisten Yorkin, Dublinin ja Man-saarten alueilta. Toki on huomioitava, että vielä tuolloin ei ollut varsinaisesti Norjaa tai kansallisvaltioita samaan tapaan kuin vuosisatoja myöhemmin.

 

Ehkäpä paremmin aiheeseen sopisi Otto Sverdrupin löytmätä Sverdrupinsaaret. 1898 löydetyt saaret eivät pahemmin kiinnostaneet Norjan hallintoa, mutta silti ne liitettiin osaksi Norjaa. Myöhemmin saaristot kaupattiin briteille ja tätä linkkiä pitkin ne ovat nyt osa Kanadaa. Wikipedia mainitsee alueen väkiluvuksi 8-12 kesäisin, eli mistään siirtolaisten unelmasta ei ole kyse.

 

Toki Norjasta puhuttaessa on syytä muistaa Norja-Tanskan olemassaolo. Vuosien 1536 ja 1814 välisenä aikana maat kuuluivat yhteen kokonaisuuteen, vaikkakin Norja oli enemmän tai vähemmän alisteinen Kööpenhaminalle. Tämän takia aiemmin mainitut Tanskan siirtomaat tai kolonnat voitaisiin hyvin liittää myös Norjan ”ansioluetteloon”.

 

Noh, Norjasta päästäänkin mukavasti Ruotsiin.  Kuten jo mainittiin, Tanskan Kultaranta kuului aiemmin Ruotsille. Ruotsi oli vallannut alueen 1650, mutta jo alle vuosikymmenen vallassaolon jälkeen tanskalaisia alkoi parveilla alueelta. Lopulta paine kasvoi niin kovaksi, että Tukholma ajettiin pois.

 

Paljon paremmin ei mennyt Guadeloupellakaan. Brittiläisten avulla ruotsalaiset saivat valloitettua saaren vuonna 1813 Ranskalta. Valta ei kuitenkaan kestänyt turhan kauan, vaan vain 15 kuukauden päästä saari luovutettiin 1814 Pariisin rauhansopimuksella (ei pidä sotkea ”siihen toiseen” Pariisin rauhansopimukseen ensimmäisen maailmansodan jäljiltä) takaisin Ranskalle. Tällä hetkellä alueella on muuten jotain sellaista, mitä ei ole briteillä tai ruotsalaisilla: Guadeloupe nimittäin on Ranskan merentakainen alue ja käyttää tämän takia euroja.

 

Vähän paremmin Ruotsilla meni Saint Barthelemyllä. Tämäkin alue kuului Ranskalle, mutta Ruotsi sai sen vuonna 1784 luvattuaan ranskalaisille kauppaoikeudet Göteborgiin. Lopulta Ruotsi myi alueen takaisin Ranskalle vuonna 1878. Mainittakoon, että Ruotsin vallan aikana orjat vapautettiin hyvinkin nopeaan tahtiin (viimeinen 1847) ja maassa on muun muassa tiennimistä löydettävissä viitteitä Ruotsiin.

 

Pohjois-Amerikkaan Ruotsi sai oman ”siirtomaansa” Delawaren alueelta vuonna 1638. Tämä mahtipontisesti Nya Sverigeksi nimetty alue oli useiden ruotsalaisten ja suomalaisten (oltiinhan sentään samaa maata!) siirtolaisten uusi koti. Maan valloitukseen muuten osallistui amiraali Clas Fleming, syntyisin muuten turkulainen. Tämä suomalaissyntyinen amiraali kuului muuten niinkin merkittävään sukuun, että sen mukaan on nimetty muun muassa katu Helsingin Kalliosta. Noh, eipä auttanut Flemingitkään kun hollantilaiset pistivät vastaan. Vuonna 1655 valta oli siirtynyt tulppaanikansalle.

 

Eipä tullut pohjoismaista sitten mitään suuria valloittajia. Enemmän tai vähemmän kaikki rippeetkin menetettiin briteille ja skandinaavisten kielien sijaan englanti on yksi maailman tärkeimmistä kielistä tällä hetkellä. Noh, ehkäpä parempi näin. Ainakaan meidän tai naapuriemme ei tarvitse kärsiä huonoa omatuntoa esi-isiemme valloitusretkistä.