Mao Zedong. Tuo Kiinan oma diktaattori, massamurhaaja ja  johtaja. Hän otti osaa useaan veriseen sotaan, johti kansansa uhraamaan itsensä ja ajoi Kiinan ydinasevallaksi. Kylmä sodan alkuvaiheessa Mao oli epäilemättä yksi Aasian keskeisimmistä henkilöistä. Eiköhän siis oteta tukeva asento tuolilta ja oteta Mao lähempään tarkasteluun!

 

Vuonna 1893 syntynyt diktaattori oli henkilönä ristiriitainen. Hän oli naimisissa neljä kertaa, sai useita lapsia ja oli vastuussa kymmenistä miljoonista kuolemista. Silti häntä ei ole yleisesti kritisoitu samoissa määrin kuin Hitleriä tai Stalinia. Osoituksia Maon olemattomasta ihmisarvon kunnioituksesta löytyy lukuisia. Hän pystyi uhraamaan jopa omia lapsiaan ja vaimojaan jos siitä oli hänelle itselleen hyötyä. Perhe- tai ystävyyssuhteilla ei ollut merkitystä silloin, kun Mao ryhtyi hommiin. Kansasta hän ei välittänyt senkään vertaa: hänelle kansalaiset olivat vain työkalu kohti valtaa.

 

Kiinan sisällissodan aikana Mao oli osa Neuvostoliiton ohjailemaa kommunistista puoluetta. Hän ei ollut sotilaallisessa mielessä erityisen pätevä johtaja, mutta poliittisen tajunsa ansiosta hän pystyi saamaan aikaan tuloksia. Hän muun muassa pystyi marssittamaan oman puolen armeijoita mielensä mukaan ympäri maata, usein jopa varmaan kuolemaan. Näillä marssituksilla hän ei hakenut sotilaallista menestystä, vaan pelasi aikaa (esimerkiksi silloin, kun hän tahtoi ensimmäisenä päästä yhteyteen Neuvostoliiton kanssa), heikensi puolueen sisällä olevia kilpailijoitaan tai pyrki mustamaalaan näitä. Harvoista positiivisista puolista taas Mao pyrki kuvittamaan eeppisiä tarinoita: esimerkiksi pitkän marssin asemaa, siitä huolimatta että häntä vain kannettiin ympäriinsä, on usein pidetty yhtenä kommunistien voiton tärkeimmistä avainhetkistä. Myös Dadujoen poikki vievän sillan ”taisteluista” syntyi huikeita myyttejä.

 

Kansalaistensa arvostuksen suhteen Mao näytti kyntensä jo sisällissodan aikana. Hänen joukkojaan luonnehdittiin yleensä ”bandiiteiksi” (Suora lainaus Changin ja Hallidayn kirjasta, kts. lähteet)  ja hyvin usein heille oma (toisin sanoen Maon) menestys oli kokonaisuutta parempi: kansalta saatettiin viedä käytännössä kaikki vähänkään käytännöllinen. Joidenkin puheiden mukaan olot Maon alaisuudessa olivat jopa huonommat kuin Kiinan ja Japanin välisen sodan aikana niillä alueilla, jotka olivat päätyneet japanilaisten käsiin.

 

Selvittyään lopulta sisällissodasta voittajana ja Japanin hävitessä toisessa maailmansodassa Mao pystyi lopulta julistamaan kommunistisen Kiinan syntyneeksi vuonna 1949. Maailmanpolitiikan kannalta tällä oli suuri vaikutus, sillä kommunistisen vallan alle jäi satoja miljoonia (582 miljoonaa vuonna 1949) ja Mao oli pyrkinyt lähentymään Stalinia oman valtansa lujittamiseksi.

 

Maon varustelupolitiikka on nykypäivän suomalaisen näkökulmasta katsottuna sen verran järkyttävä, että itse sanoisin hänen vieneen totaalisen sodan käsitteen aivan uudelle tasolle. Hän pystyi uhraamaan kymmeniä miljoonia oman maansa kansalaisia varustaakseen maataan sellaisena aikana, jolloin se ei ollut suorassa sodassa. Kiinalla ei ollut valtavia teollisuudenkeskittymiä, joten sen täytyi järjestää vientinsä toisten hyödykkeiden varaan. Mao päätyi viemään (joskus ilmaisena apuna) ruokaa ulkomaille, siitä huolimatta että tämä pahensi maan nälänhätää. Ironisesti ruoka-apua ja –vientiä tapahtui sellaisiin maihin kuin Unkariin ja Itä-Saksaan. Joidenkin lähteiden mukaan jopa Auschwitzissa ihmiset saivat enemmän kaloreita ruoastaan kuin Maon kollektiiveissa. Toisin sanoen Maoa ei haitannut nälänhädästä johtuvat kuolemat, kunhan hän pystyi ruoan viennillä rahoittamaan varusteluaan ja luomaan suhteita sinne, mistä asetekniikkaa oli saatavilla.

 

Korean sodan aikana Mao osallistui aktiivisesti sodankäyntiin. Hän pyrki pitkittämään sotaa tukemalla Pohjois-Koreaa lähettämällä taistelutantereelle tykinruokaa ja tätä kautta kiristämään Neuvostoliitolta apua sotilasteknologian saralta. Hän oli laskenut, että Yhdysvallat ei voisi uhrata läheskään niin paljon miehiä kuin hän eikä Neuvostoliitto haluaisi riskeerata kommunismin asemaa Aasiassa. Toisin sanoen hän voisi käyttää Yhdysvaltojen uhkaa (joka oli seurausta hänen omasta sotapolitiikastaan) aseena Neuvostoliittoa vastaan. Myöhemmin sama toistui hänen pommittaessaan Taiwania.

 

Ydinaseiden suhteen Mao oli enemmän tai vähemmän pakkomielteinen. Aluksi hän julisti niiden olevan paperitiikereitä, mutta aivan varmasti hänkin huomasi niiden tehon. Yksikään suurvalta ei voisi ottaa riskiä sen suhteen, että se joutuisi sotaan ydinasevaltiota vastaan. Mao ymmärsi nopeasti, ettei teknisesti ja tieteellisesti takapajuinen maa voisi mitenkään kehittää silloisilla resursseillaan ydinasetta kohtuullisessa ajassa. Tästä syystä hän lähtikin hakemaan apua sieltä, mistä sitä olisi helpoiten saatavilla: Neuvostoliitosta. Hän painosti omilla sotaseikkailuillaan neuvostoliittolaisia ja saikin aikaan pienimuotoista atomiyhteistyötä. Maiden välisen välirikon jälkeen hänellä ei vielä ollut ydinohjusta tai ohjuksia niiden käyttämiseen, mutta hänellä olisi jo vankka pohja pommin saamiseksi.

 

Lopulta 1950-luvun puolessavälissä alkanut projekti ydinaseen saamiseksi huipentui vuonna 1964 maan räjäyttäessä ensimmäisen atomipomminsa. Lop Nurin testialueella tehty ydinkoe oli teholtaan noin 20-25 kilotonnia ja omalta osaltaan se kertoi karua kieltä tulevaisuudesta: enää ydinaseet eivät olleet muutaman teknisesti edistyneen valtion omaisuutta, vaan myös kehitysmailla oli mahdollisuus saada niitä haltuunsa jos niillä olisi uhrattavia resursseja (tässä tapauksessa ihmishenkiä) ja ulkopuolista apua.

 

Lopulta Kiina ei päässyt, onneksi, käyttämään ydinaseistustaan sotatilanteessa. Monta kertaa maa tasapainoili sodan ja rauhan välillä niin Yhdysvaltojen kuin Neuvostoliitonkin kanssa, mutta suoraa yhteenottoa ei missään vaiheessa tullut. Ihmisten motiivien arvailu perustuu aina jossitteluun, mutta itse olisin valmis uskomaan väitteisiin, että Mao olisi ollut valmis sotaan jompaakumpaa vastaan. Hänelle ihmishenki (niin kauan kuin se ei ollut hänen omansa) ei ollut minkään arvoinen ja uhraamalla rajattomasti kansalaisiaan hän olisi hyvinkin saattanut saada sotilaallisen voiton suurvallasta. Maon valtapyrkimyksille tämä olisi saattanut antaa vielä sen verran potkua, että Kiina (ja sitä kautta hän) olisi noussut maailman valtiaaksi.

 

Oli niin tai näin, Mao jätti jälkeensä kuoleman, pelon ja nälän täyttämän valtakunnan. Länsimaissa voimme vielä naureskella hänelle, hänen mietelauseita sisältävälle kirjalleen tai henkilökultille, mutta tosiasiassa hänen jälkeensä jäi enemmän kuolleita kuin Stalinin ja Hitlerin. Ehkäpä länsimaissa miellämme aasialaisen diktaattorin kaukaisemmaksi (muutenkin kuin maantieteellisesti) ja sitä kautta helpommin lähestyttäväksi leikin kannalta.

 

http://en.wikipedia.org/wiki/Demographics_of_the_People%27s_Republic_of_China

JUNG CHANG & JON HALLIDAY Mao (Suom. Jaana Iso-Markku, Otava 2006, 887 s.)