Elävien kirjoista voi poistua monellakin tapaa. Osa lähtee taistelukentillä vihollisen luodista, toinen kuolee auto-onnettomuudessa ja sairaus kaataa kolmannen. Toisille taas niin kutsuttu kohtalo ei riitä, vaan kuolema täytyy itse aiheuttaa. Vuosikausien saatossa oman henkensä on ottanut niin duunari kuin hallitseva eliittikin, joten päätin kerätä hiukan materiaalia tästä makaaberista aiheesta.

 

Natsijohtajien itsemurhat

Toisen maailmansodan lähestyessä loppuaan kolmannessa valtakunnassa havahduttiin todellisuuteen. Neuvostojoukot vyöryivät idästä ja länsiliittoutuneet lännestä, tavoitteenaan vain tuhota sodan syntipukki. Osittain Hitlerin kunniakäsityksistä (mm. toive Pauluksen itsemurhasta Stalingradissa), osittain puhtaasta realismista johtuen itsemurhasta tuli yleinen kuolintapa. Varmasti moni otti mieluummin syanidikapselin kuin joutui ensin vangiksi, mahdollisesti kidutetuksi, nöyryytetyksi ja lopulta kuitenkin tapetuksi. Rytäkässä meni muun muassa itse Hitler yhdessä uuden vaimonsa Eva Braunin kanssa, Göbbels päätti ottaa matkalleen koko perheensä aina lapsista lähtien ja Heinrich Himlerikin sai napattua oman kapselinsa vankeudesta huolimatta.

 

Ehkäpä erikoisimman itsemurhan teki kuitenkin Erwin Rommel. Mainetta suurena sotilaana niittänyt mies yhdistettiin Hitlerin salamurhaan tähdänneeseen heinäkuun 20. päivän salaliittoon. Täyttä totuutta hänen roolistaan tuskin ikinä saadaan, mutta yhden väittämän mukaan hän sai kaksi vaihtoehtoa: joko hänet tuomitaan ja perhe lähetetään keskitysleirille tai hän tekee itsemurhan. Luultavasti tuossa vaiheessa valinta oli enemmän tai vähemmän helppo: syanidikapseli oli melko varmasti kivuttomampi ratkaisu kuin vankeus, tuomitseminen, häpeä ja ennen kaikkea perheen uhraaminen.

 

Punaisen armeijakunnan vankilaitsemurhat

Punainen armeijakunta (RAF, Rote Armee Fraktion) terrorisoi Saksan liittotasavaltaa (kansan omaisesti Länsi-Saksaa) varsinkin 1970-luvulla. Välillä tästä kommunistisesta järjestöstä käytettiin nimitystä Baader-Meinhof-ryhmä sen tunnetuimpien jäsenten mukaisesti. Vaikka järjestö niitti kauhua ja kylvi kuolemaa, senkin jäseniä jäi poliisin haaviin. Aivan ryhmän kovassa ytimessä toimineet Andreas Baader, Jan-Carl Raspe ja Gudrun Ensslin jäivät lopulta nalkkiin ja pitkän oikeudenkäynnin jälkeen molemmat tuomittiin elinkautiseen useista murhista ja murhayrityksistä. Lokakuun puolessa välissä vuonna 1977 kuitenkin Baader, Ensslin ja Raspe tekivät itsemurhat ja ryhmän jäsenenä ollut Irmgard Möllerkin yritti samaa.

 

Niin kutsutun virallisen tarinan mukaan henkilöiden asianajajat kuljettivat itsemurhaan käytetyt aseet vankilaan. Tästä kimpaantuneina asianajajat kuitenkin menivät median eteen ja julkisesti epäilivät tarinaa: heidän mielestään kyseessä oli ennen kaikkea murha.

 

Paolo Iasvili

Stalinin vainoissa ei kaatunut vain poliitikkoja ja upseereja, vaan myös taiteilijoille sattui ja tapahtui. Olihan taide valjastettu puoluekoneiston etuja ajavaksi airueeksi. Osa taiteilijoista heitti hyvästit idealismilleen ja taipui puoleen tahtoon, osa protestoi vastaan. Georgialaissyntyinen Iasvili oli yksi niistä, joka ei oikein osannut tehdä päätöstä. Aivan aluksi hän teki puolueen doktriinin vastaista symbolista taidetta, mutta lopulta nöyrtyi ja pääsi jopa Transkaukasuksen sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan keskuskomiteaan. Kaverien kaatuessa viereltä hän kuitenkin hajosi itsekin melko tyystin, eikä tilannetta aiheuttanut Berijan tapa painostaa häntä: hänen piti muun muassa ”todistaa” ystäviensä vastaan ja tuomita näitä. Vaihtoehtoja ei hirveästi annettu, vaan käytäntö oli yksinkertainen: järjestelmän palvelija ilmiantaa, petturi ei. Petturin palkka taas oli kuolema. 22.7.1937 Iasvilille riitti ja hän marssi Georgian kirjailijaliiton rakennukseen. Siellä hän lopulta päätti päivänsä aseellaan.

 

En tiedä onko ”ironia” oikea sana tähän kohtaan, mutta myöhemmin samainen kirjailijaliitto hyväksyi lauselman, jossa hänet leimattiin maanpetturiksi ja vakoilijaksi. Samoin hänen tekoaan pidettiin inhoa ja suuttumusta aiheuttavana. Melko rankkaa tekstiä kaverista, johon ei tarvinnut tuhlata edes valtion köyttä.

 

Heaven’s Gaten joukkoitsemurha

Mitäpä itse tekemään päätöstä itsemurhasta, sen kun voi joku tehdä puolestasi. Näin kävi niille 39 henkilölle, jotka tämän kultin johtaja Marshall Applewhite houkutteli mukanaan itsemurhaan. Kultti oli perustettu jo 1970-luvulla ja se yhdisteli kristinuskoa avaruusolentoihin. He olivat muun muassa ottaneet vakuutuksen ufojen sieppausta ajatellen, joten taisivat he olla melko tosissaan. Lopulta vuonna 1990-luvulla esiin tuli Hale-Boppin komeetta. Tämä sai ufouskovaisiin vipinää, sillä komeetta ei vain näkynyt hyvin, vaan joissakin kuvissa näkyneen tuntemattoman pisteen tulkittiin olevan UFO.

 

Avaruusolentoihin uskovina kristittyinä Heaven’s Gaten jäsenille tämä oli merkki. Heitä oltiin tultu noutamaan, enää pitäisi vain tehdä jeesukset ja luopua maallisesta ruumiista. Tarinan mukaan miespuoliset henkilöt kastroitiin ja kultti teki itsemurhan. Tarina ei kerro pääsivätkö nämä arjen sankarit (tai idiootit) alukselle, mutta ainakaan heidän maalliset jäänteensä eivät enää liikkuneet väärään suuntaan.

 

Jan Palach

Jos ufouskovaiset tekivät itsemurhansa harhaisen mielen seurauksena, teki tšekkiläinen opiskelija Palach omansa aivan muista syistä. Neuvostoliitto miehitti Tšekkoslovakian vuonna 1968 ja sai näin osakseen paljon halveksintaa. Paikallisille tilanne ei kuitenkaan ollut aivan yhtä helppo, heillä kun teko vaikutti suoraan arkeen. Protestiksi Palach marssi Venceslauksen aukiolle tammikuussa 1969 ja päätti sytyttää itsensä tuleen. Motiivista on olemassa kaksi eri selitystä: ensimmäisen mukaan hän protestoi miehitystä, toisen mukaan kansakuntansa demoralisaatiota.

 

Vaikka Palach kehotti viestissään muita välttämään tekoaan, ei hän jäänyt ainoaksi. Vähän myöhemmin Jan Zajic ja Evzen Plocek tekivät saman tempun, hekin opiskelijoita. Niin ja tosiaan, Palachin mukaan on nimetty muun muassa aukio ja komeetta. Ei huonosti opiskelijalta, joka ei ikinä valmistunut.

 

Itsemurha suorassa lähetyksessä

Robert ”Budd” Dwyer oli amerikkalainen poliitikko, joka oli tehnyt pitkän uran muun muassa Pennsylvanian senaatissa. Vuonna 1986 hänen taivaansa kuitenkin mureni ja häntä epäiltiin lahjuksien vastaanotosta. Ei mikään ennenkuulumaton asia päättävässä asiassa olevalle, onhan näitä epäilyjä tullut nyt lähiaikoina aina Härmässä asti esille. Dwyer ei kuitenkaan mennyt oikeussaliin vakuuttamaan syyttömyyttä, vaan päätti pitää 22.1.1987 ennennäkemättömän lehdistötilaisuuden. Toimistossaan pidetyssä tiedotustilaisuudessa hän ilmoitti että ei eroa, jakoi kirjekuoria avustajilleen (yhdessä viesti Pennsylvanian kuvernöörille, yhdessä itsemurhaviesti vaimolle ja yhdessä elinluovutuskortti) ja veti esiin Magnuminsa. Tämän jälkeen hän tähtäsi suuhunsa ja veti liipaisimesta.

 

Toki kyseessä oli suoralähetys keskipäivällä ja useita lapsia näki tilanteen. Joku voi vaatia piirrettyjen sensurointia, mutta joskus myös uutislähetykset, tiedotustilaisuudet ja vastaavat voisi sensuroida. Erikoista asiassa oli se, että Dwyerin itsemurhalla oli positiivisiakin vaikutuksia perheelle: koska hän ei missään vaiheessa eronnut ja kuoli virassa ollessaan, sai hänen leskensä yli miljoonan dollarin eläkkeen.