Hetken hiljaiselon jälkeen on taas hyvä kirjoitella jotain. Iltalehdessä oli tänään juttua siitä, miten tohtori Markku Jokisipilän mukaan suurin osa natsijohtajista jopa loisti älykkyydellään. Jokisipilän mukaan tutkimustulokset olivat pettymys amerikkalaisille ja tuloksista ei pahemmin puhuttu.
Miten yllättävä tulos sitten oli? Itse en ainakaan näe tässä mitään yllätyksellistä. Esimerkiksi suuramiraali Karl Dönitzin älykkyysosamääräksi oli määritelty 138. Ei mitenkään erikoista, että loistava ja korkea-arvoinen upseeri saa korkeat pisteet. Tilanne olisi pikemminkin yllättävä, jos hänen älykkyysosamääränsä olisi ollut reilusti alhaisempi. Samoin muun muassa Speerin saavutuksia arkkitehtuurin alalta olisi reilusti vaikeampi ymmärtää, jos kyseessä olisi ollut niin sanotulla normaalilla älyllä varustettu veikkonen. Samoin monilla muillakin aloilla natsijohtajat saivat aikaan hyviä saavutuksia. Hirveistä teoistaan huolimatta.
Itse näkisin asian niin, että olisi ollut jopa naiivia uskoa hirmutekoihin syyllistyneitä tai sitä tukeneita älykkyystesteissä huonosti pärjääviksi. Totta kai olisi jaloa uskoa, että älykäs (huomioi käytetty sanavalinta, kyseessä EI ole synonyymi viisaalle) ihminen ei syyllistyisi hirmutekoihin. Totta kai olisi hienoa olla esimerkiksi Pentagonissa ja nyökytellä päätä, että meidän älykkyysosamäärällä varustetut ihmiset eivät kykene älynsä takia hirmutekoihin.
Noh, tästä kehäpäätelmästä pääsee seuraavaan ongelmaan. Mitä oikein on älykkyys? Voiko esimerkiksi älykäs ihminen olla osa yhteiskuntaa, joka itsessään on brutaali, loukkaa ihmisoikeuksia ja syyllistyy jopa rikolliseen toimintaan? Ehkä tästä voisi joskus jopa kirjoittaa pidemmin!
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2010111112682998_ul.shtml linkki uutiseen
]]>Jo pidempään olen ajatellut kirjoittaa artikkelia Tony Halmeesta. Pari päivää takaperin tartuinkin sitten haasteeseen, muiden kiireiden ja internetoperaattorin ongelmien (kiitos vitusti Welho, kyllä olisi kiva jos ongelmat eivät jatkuisi päivätolkulla) takia julkaisu siirtyi tälle päivälle. Tässä jutussa sanaa ”Amerikka” käytetään synonyyminä Yhdysvalloille, ei kummallekaan mantereelle. Syynä tähän on Halmeen omissa kirjoissaan käyttämä kieli.
6.1.1963 Lastenklinikalla syntynyt Halme eli elämänsä alkuhetket köyhässä suomenruotsalaisessa perheessä ilman isää. Kuten arvata saattaa, kyseessä ei ollut aivan parhaimmat mahdollisuudet olosuhteet esimerkiksi kouluttautumista tai harrastuksia valittaessa. Halmeen kouluhistoriasta kerrotaan kirjoissa käytännössä vain seuraavat asiat: hän oli pilkan kohteena perheen köyhyyden takia, koulu ei ollut hänen paikkansa ja kouluruualle oli kysyntää.
Kirjoissaan Halme sanoo olleensa lahjakas muun muassa jääkiekossa, mutta ”ura” tökkäsi alkuunsa rahattomuuden takia. Murrosiässä mukaan tuli sitten voimailu, kehonrakennus ja baaritappelut. Halme antoi kirjoissaan kuvan väkivaltaisesta nuoresta miehestä, joka oli aina valmiina lyömään. Esimerkiksi kirjassa Jumala armahtaa – minä en, Halme kertoilee useista nuoruuden tappeluistaan ja kertoo muun muassa kaatunen snagarin olleen merkki siitä, että hän oli kaverinsa kanssa tullut kotiin.
Töitä ennen Amerikan valloitusta Halme ehti tehdä Helsingissä melko paljonkin. Omien sanojensa mukaan hän toimi eri paikkojen ovilla usein ja paikat saattoivat vaihtua nopeastikin. Välillä ovella kerättiin rahaa, välillä piestiin juopuneita ja välillä vittuiltiin julkkiksille. Toki väliin mahtui muun muassa kalanmyyntiä torilla, ensin renkinä ja sitten yrittäjänä. Lopulta yrittäjänä meinasi jopa tulla lähetys kuuden jalan syvyyteen, kilpailu kun oli kovaa. Välillä sitten suututtiin verottajalle, vedettiin rytkyt niskaan, krapula päälle ja valiteltiin verotoimistossa tilanteiden muutosta.
Amerikan valloitukseen Halme lähti omien sanojensa mukaan kova työ mielessään, eikä vähiten punttisalilla. Toki Halme mainitsee työnteon työluvasta huolimatta, puhumattakaan toimimisesta hämäräperäisen prinssin lähettinä. Välillä mukaan tarttuu vaimo, jolta irtoaa ainakin green card.
Työurakka Amerikassa muodostui omiin silmiini neljään eri tasoon: ensimmäisellä tasolla oli lasinleikkaus ilman työlupaa, toisella tasolla henkivartijan ja järjestysmiehen hommat, kolmannella tasolla urheilu ja neljällä näyttely. Koska lasinleikkuusta ei hirveästi saa irti ja järkkärin hommiakin ei välttämättä jaksa pahemmin tarkastella, mennään suoraan urheiluun.
Halme lähti Amerikkaan kuntosali mielessään ja Gold’s Gymin aikoja käsitelläänkin kirjoissa melko tarkasti. Lopulta Halmeelle kuitenkin valkeni ettei lahjat riitä kehonrakennukseen, joten hän lähti painileirille. Kirjassaan hän kertoo kuinka kyseessä oli vähän sama kuin merijalkaväki, kovimmille jätkille tarkoitettu kovin paikka. Kivusta tuli ystävä. Halme pääsikin painimaan ja päätti lähteä Japaniin luomaan nimeä.
Japanissa hänestä pidettiin, olihan hän iso ja valkoinen. Hiukan jatkosopimuksen jälkeen hänelle kuitenkin tarjoutui paikka lähteä Amerikan rahakkaammille areenoille. Japanilaisille sopimusrikon piti olla OK, mutta myöhemmin tilanne muuttuikin. Amerikassa Halme kuitenkin paini Ludvig Borgan nimellä, muun muassa Youtubesta löytyy melko paljonkin materiaalia noilta ajoilta. Painiura kuitenkin tyssäsi pariinkin asiaan. Ensinnäkin, hän loukkasi nilkkansa ja selkänsä. Toisekseen, hänen luvattomasti maassa ollut kaveri/tuttu oli vuokrannut dopingaineita varten postilaatikon ja sai sotkettua Halmeen mukaan juttuun. Lopulta Halmeen painiura Amerikoissa oli siinä. Japanistakaan ei kuulunut enää työtarjouksia edellisen sopimuksen purun takia.
Nyrkkeilyyn Halme päätyi omien sanojensa perusteella vahingossa. Pienessä humalassa hän oli huudellut nyrkkeilijöille kesken matsin ja saanut promoottorin kiinnostumaan itsestään. Lopulta Halme päätyi nyrkkeilemään niin Amerikkoihin kuin Suomeenkin. Vastaan tuli milloin Kingboa, milloin Kihlströmiä. Muutama Suomen mestaruus tarttui takkiin ja totuuden nimissä on sanottava, että nyrkkeilytaitojen puutteesta huolimatta Halme oli kova nimi suomalaisessa nyrkkeilyssä. Jo voimallaan, koollaan ja kestollaan hän pystyi korvaamaan teknisiä puutteita, puhumattakaan hänen historiansa ja mediankäytön vaikutuksesta koko nyrkkeilyyn.
Mitä näyttelyyn tulee, niin Halme teki omien sanojensa mukaan ensin mainosspotteja Amerikan televisioon. Hän jopa menee niin pitkälle, että väittää päässeensä ensimmäiseen mainokseensa (joka ironisesti mainosti olutta) kaksi viikkoa sen jälkeen kun oli tullut maahan. Välillä sitten esitettiin pitsakuskia, joka nappaa asiakkaan jaloista ilmaan (omien sanojensa mukaan Halme teki tämän ilman tarjottuja valjaita) ravistellakseen kolikot taskunpohjalta.
Halme näytteli 1990-luvun alussa parissa pienemmässä (ja ainakin itselleni tuntemattomassa) elokuvassa. Potti räjähti kuitenkin 1995 kun Halme sai pienen puheroolin elokuvasta Die Hard – koston enkeli. Toki Halme esitti terroristia ja toimi Bruce Williksen kanssa. Aluksi homma kuulemma toimikin, mutta lopulta Halme oli omien sanojensa mukaan noussut liian pidetyksi kuvausryhmän parissa ja Bruce päätti nöyryyttää häntä. Tiedä sitten.
Kirjoissaan Halme vuodatti melko katkerasti Renny Harlinin suuntaan. Kuulemma Rennyn olisi pitänyt palkata hänet Kurkunleikkaajien Saareen. Olisihan kyseessä ollut hatunnosto Suomelle ja suomalaisuudelle (ja tämä näkyisi esimerkiksi lipputuloissa miten?), puhumattakaan Halmeen habituksesta. Niin, ehkä Halmeen massiivisella olemuksella merirosvolle olisi saatu enemmän karismaa, puhumattakaan suomalaisakselin mukanaan tuomasta näkyvyydestä. Omiin silmiini melko naurettavaa vuodatusta Halmeelta kirjassaan. Muun muassa lause ”Renny on sen verran tyhmä, että se ei tajua että nousisi vielä suuremmaksi sankariksi Suomessa jos se antaisi leffojen osia suomalaisille”. Niin, kukakohan uskaltaisi palkata suomalaisen ja maailmalla tuntemattoman näyttelijän 100 miljoonan elokuvaan? Saattaisi ehkä saada sympatiaa Suomesta ja ehkä myisi hiukan enemmän täällä, mutta mites muualla?
Noh, onhan Halme päässyt myös kirjailijaksi. Elämänsä aikana hän kirjoitti kaksi kirjaa elämästään, ensin tuli Jumala armahtaa – minä en, sitten Tuomionpäivä. Melko viihdyttäviä kirjoja ja myivätkin hyvin, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava yksi asia. Vahvaa värikynää Halme on tosiaan käyttänyt. Tästä esimerkkinä lukuisat tarinat, jotka hyvinkin mahdollisesti perustuvat tositapahtumiin, mutta joihin on tullut hiukan Lapin lisää mukaan.
Näiden kahden elämänkerran lisäksi Halme julkaisi elämänsä aikana myös runokirjan ja treenioppaan. Treeniopas, nimeltään Viikingin voimaopas, itsessään on melko kansantajuinen ja sisältää perusasiat, mutta mitään uutta tai mullistavaa se ei kyllä tarjoa. Runokirja (tai aforismi, miten vain…) itsessään on sitten mielenkiintoinen. Tämä Kovan päivän illaksi kutsuttu tekele sisältää nopeasti arvioituna jokusen sata sanaa ja aika lähelle nollaa olevan informaatioarvon.
Julkisuudessa paistattelun lisäksi Halme oli alkanut jo kirjassaan Tuomionpäivä lähentyä politiikkaa. Hän ilmoitti melko suorasti olevansa kiinnostunut poliitikon urasta ja linjasi monia mielipiteitään. Sääli vain, että kyseessä näytti (Varsinkin jälkikäteen arvioiden) olleen erittäin populistinen tekele.
Halme esimerkiksi mainitsee kommunistit eri asiayhteyksissä lukuisia kertoja. On kommunistiprofessoria, kommunistiministeriä, kommunistitutkijaa, mitä vain. Ottaen huomioon miten vähäinen merkitys kommunistisilla ajatuksilla oli 2000-luvun alun Suomessa, ei voi kuin pyöritellä päätään. Uhkakuva on kuin 1960-luvulta. Vetoaa ehkä ”kansan syviin riveihin”, mutta painoarvo väitteillä on melko alhainen. Samoin maahanmuutosta ja maahanmuuttajien rikoksista puhuttaessa ajatukseksi tuli ”do what I tell you to do, not what I do”. Kyllä Halme kovasti kannatti maahanmuuttajataustaisten rikollisten passitusta takaisin. Ironista, sillä Amerikassa hän teki töitä ilman työlupaa, keräsi velkoja väkivaltaisesti ja sillä uhaten (eikä aina kohdistaen edes velalliseen) ja muuta mukavaa alkaen laittomista aseista ja vankilareissuista. Samoin tuo maahanmuuttajia vastustanut kaveri vetosi omien sanojensa mukaan omaan kulttuuriinsa ja valehteli poliisille ulkomailla kun häntä oltiin sakottamassa ylinopeudesta. Vieläpä tuo kerskaili tehneensä sen monta kertaa.
Lopulta Halme päätyi kuin päätyikin politiikkaan. Perussuomalaisten listoilta hänet poimittiin äänivyöryllä eduskuntaan, saaden paljon niin kutsuttuja protestiääniä. Eduskuntaura jäi kuitenkin melko torsoksi. Parit otsikot epäasiallisesta kielenkäytöstä (mm. presidentin haukkuminen lesboksi), muutama hyväkin puheenvuoro ja lopulta ampumatapaus kotonaan. Tästä sitten seurasi aivovaurio ja Halme alkoi hiljaa häipyä julkisuudesta.
Viimeiset Halmetta käsitelleet otsikot olivat melko surullista luettavaa, varsinkin jos Halme oli ollut tarkemmassa seurannassa ennen kansanedustajuutta. Halme jäi kiinni muun muassa huumausainerikoksista, häneltä takavarikoitiin laittomia aseita ja muutenkin elämä näytti pyörivän melko pitkälti päihteiden parissa. Huumeista annettiin mediaan melko positiivisia lausuntoja, olut virtasi ja Halmeen ennen niin paljon kunnioitusta herättänyt vartalo alkoi kuihtua silmissä. Välillä Halme myös tapaili Ilkka Kanervan kanssa tekstiviestitellyttä Johanna Tukiaista.
Lopulta kuitenkin gongi kumahti viimeisen kerran ja Halme löydettiin kuolleena kotoaan tammikuussa 2010. Kuolinsyyksi on sanottu itsemurhaa. Karu loppu tarinalle, joka kuitenkin noudattelu surullista loppua lukuun ottamatta lähes elokuvamaista kaavaa. Halme nousi köyhistä oloista huipulle, menestyi ja hänestä oli tullut jotain. Lopulta hän kuitenkin enemmän tai vähemmän omalla toiminnallaan aiheutti sen, että tässä elokuvassa ryysyistä rikkauksiin omalla työllään noussut menetti kaiken.
Päätetäänpä vielä tämä artikkeli yhteen Halmeen, runoon, aforismiin, mietelauseeseen tai mihin kategoriaan sen haluaakaan sijoitella. Itse sijoittaisin sen varoittavaksi esimerkiksi lukiolaisille.
Miksi
naiset haluavat
kaiken
ei heillä kuitenkaanole paikkaa
mihin sen laittaisi
Ai niin, ja olihan Halme muun muassa myös laulajanakin... Linkit saatte itse etsiä, minä pidän kuulostani.
]]>Münchenin kesäolympialaisissa vuonna 1972 tapahtui urheilumaailmaa kohauttanut tapahtuma. Palestiinalaiset Mustan Syyskuun jäsenet ottivat vangikseen israelilaisia urheilijoita ja operaation mennessä reisilleen 11 urheilijasta vain yksi selvisi hengissä. Tästä seurasi kuitenkin operaatio, joka on ainakin omasta mielestäni kiinnostavampi.
Israelin tiedustelupalvelu Mossad päätti rangaista terroristeja ja käynnisti operaatio Jumalan koston, aikeenaan (sala)murhata syylliset. Joskus englanninkielisissä lähteissä käytetään myös nimeä ”operation Bayonet”, operaatio pistin. Ensimmäisenä tulilinjalle joutui kielenkääntäjänä leipänsä ansainnut Abdel Wael Zwaiter. 16.9.1972 häneen upotettiin 12 luotia hänen kotonaan Roomassa. Zwaiter oli Italiassa PLO:n edustajana, mutta Italian poliisi ei ollut saanut linkitettyä häntä kuulustelujenkaan jälkeen Mustaan Syyskuuhun.
Vuosien saatossa ihmisiä kuoli luoteihin Pariisissa, Ateenassa ja muualla ympäri maailmaa. Eniten negatiivista huomiota sai marokkolaissyntyisen Ahmed Bouchikin murha Oslossa. Hän oli tulossa elokuvista yhdessä raskaana olevan norjalaisvaimonsa kanssa tuona traagisena iltana. Lopulta kuusi Mossadin agenttia jäi kiinni, tutkimuksissa paljastui väärän ihmisen murha ja lopulta vuonna 1996, 23 vuotta murhan jälkeen, Israelin hallitus maksoi korvaussummia Bouchikin omaisille. Oikeana kohteena israelilaisilla oli ollut Ali Hassan Salame.
Takaiskuista huolimatta Mossad jatkoi periaatetta veloittaa hammas hampaasta. Muun muassa Salame jäi nalkkiin, tosin hän ei vaikuttanut kauhean pakoilevaltakaan. Hän muun muassa meni naimisiin missin kanssa, kävi honeymoonilla Havaijilla, Disneyland tuli tutuksi ja niin päin pois. Lopulta vuonna 1979 autopommi lopetti hänen (pinta)liitonsa). Miehen käytöstä miettiessäni olen tullut pariin eri vaihtoehtoon. Ehkäpä hän luuli päässeensä kuiville ja israelilaisten jättäneen hänet rauhaan. Ehkäpä hän ei tahtonut elää rotan lailla viemäreissä, vaan vietti elämänsä niin sanotusti täysillä eläen.
Israel siis niitti ulkomaalaisia rikollisia muiden maiden maaperällä lähes vuosikymmenen verran. Omiin korviini tämä kuulostaa melko raflaavalta: oikeusvaltion periaatteiden mukaisesti heidät olisi täytynyt tuomita lainkirjainta noudattaen. Operaatio Jumalan kosto ei pahemmin siltä vaikuttanut: epäillyille (kuten Bouchikin tapaus osoitti) ei annettu mahdollisuutta puolustautua, lainsäädännölliset seikat ohitettiin käytännössä täysin ja luulisi jo eri maiden lainsäädännöistäkin löytyvän kohtia, jotka estävät vieraan vallan väkivaltaisen aseellisen toiminnan maassa.
Toisaalta, omalla tavallaan Israelin politiikassa on ymmärrettäviäkin piirteitä. Epäiltyjen luovutuksen kanssa olisi tullut varmasti vaikeuksia, jotka taas olisivat olleet Israelin kannalta kestämättömiä: ottelupallo olisi mennyt terroristeille. Samoin tulevia iskuja ehkäistäessä tällainen tapa saattaa kantaa hedelmää. Jos sinut voidaan vielä vuosikausien päästä jäljittää ja kylmäverisesti tappaa kotiisi, saatat kaksi kertaa miettiä operaation aloittamista.
Operaatiosta on olemassa myös Steven Spielbergin ohjaama elokuva, München (tai Munich englanniksi). Elokuva ei saanut aivan parhaita mahdollisia arvosteluja, mutta tuotti kuitenkin ihan mukavasti. Suuremmaksi asiaksi näkisin kuitenkin sen, millainen vaikutus elokuvalla on. Ilman Spielbergin elokuvaa miljoonille ihmisille olisi jäänyt kaksi asiaa nykyistäkin tuntemattomammiksi: Münchenin verilöylystä ei oltu kirjoitettu liian paljon ennen elokuvaa, Israelin operaatiosta vieläkin vähemmän. Yllätys, yllätys, Israelissa elokuvaa ei kuitenkaan otettu aivan avosylin vastaan. Haaretzin mukaan elokuvassa ”saattaa olla suoranaisia vääryyksiä” ja ”se saattaa siirtää sympatiapisteet rikollisten puolelle”. Niin, rikollisiahan tarinassa oli ketkä? Mielestäni sekä palestiinalaiset terroristit että Israelin erikoisjoukot.
Knoppitietona vielä, että ainakin englanniksi translitteroituna operaation israelilainen nimi oli Mivtza Za'am Ha'el.
http://news.bbc.co.uk/2/hi/middle_east/4138021.stm
http://www.cbsnews.com/stories/2001/11/20/60II/main318655.shtml
http://www.fas.org/irp/eprint/calahan.htm
http://www.haaretz.com/print-edition/features/spielberg-could-be-on-the-wrong-track-1.163105
]]>Jokunen hetki takaperin kirjoitin artikkelin olympialaisten jääkiekosta. Noh, koska NHL-kausi on kohtapuolin alkamassa ja kotoistakin liigaa pelataan jo ahkerasti, päätinkin kirjoittaa uuden artikkelin jääkiekosta. Nyt aiheena on historian sivuille päätyneitä tapahtumia, joista osa on valitettavasti jäänyt moneltakin katsojalta väliin. Ja tosiaan, tämä kirjoitus piti nimetä Timo Jutilan (surullisen)kuuluisan fraasin mukaan!
Kaudella 1990-91 Teemu Selänne takoi Jokereiden paidassa 33+25=58 pistettä 42 ottelussa. Koska aiemmalla kaudella hän ehti pelata vain 11 ottelua ennen loukkaantumistaan, olisi hän ollut oikeutettu kisaamaan vuoden tulokkaan palkinnosta. Tuolla kaudella kyseinen palkinto meni kuitenkin Janne Grönvallille, 2+8 tehot mättäneelle puolustajalle. Melkoinen oikeusmurha! Olisikohan vastaava tapaus mahdollinen 2000-luvulla? Kuitenkin fanien joukossa tulokkaista spekuloidaan jo hyvissä ajoin ennen kauden alkua ja tiedot ”liian vähän” pelanneista kantautuvat varmasti melko nopeasti myös päättäjien korviin.
New York Rangers johti Colorado Avalanchea 4-1 ja peliaikaa jäljellä kolme ja puoli minuuttia. Tuskin kukaan katsomossa odottaa enää mitään erikoista kun kiekko lipuu Coloradon maalivahdille Patrick Roylle. Sen sijaan että Roy lähtisi avaamaan puolustajalle, päättääkin hän edetä kiekon kanssa. Siniviivan kohdalla hän jallittaa Wayne Gretzkyn ja keskiviivalla tekee 360 asteen käännöksen kiekon kanssa, harhauttaen toisen vastustajan. Tämän jälkeen kiekko joukkuekaverin lapaan, aplodit yleisöltä ja kahden minuutin jäähy. Miksi jäähy? Koska hienoista harhautuksistaan huolimatta Roy ei olisi saanut ylittää keskiviivaa. Jotta epäuskottavalta kuulostava tarina saisi pontta, lukija voi itse katsastaa tilanteen http://www.youtube.com/watch?v=429QFwN8Yy4
Jan Caloun on tunnettu HIFK:n ja Bluesin riveissä nakuttamistaan hurjista tehoista. SM-liiga ei kuitenkaan ollut ainoa sarja, jossa tämä vastikään lopettanut tshekkitähti loisti. Hän naputti maansa pääsarjassa ensin neljä kautta piste per peli tahtia, samoin kaksi kautta IHL:ssä. Ennen tuloaan HIFK:n riveihin Caloun ehti pukea San Jose Sharkin paidan päällenssä 13 ottelussa kahden kauden aikana. Mitäpä erikoista tässä on? Noh, ainakin huomionarvoista on Calounin aloitus NHL:ssä. Ensimmäisellä kaudellaan hän pelasi 11 ottelua, teki 8+3 pistettä ja ennen kaikkea: hänen neljä ensimmäistä laukaustaan NHL:ssä johti maaliin. Melko kovalla teholla kaveri tosiaan paukutti tehoja maailman kovimmassa kiekkoliigassa!
1950- ja 60-luvuilla maalivahtina pelannut Glenn Hall teki jotain sellaista, johon Miikka Kiprusoff, Tuukka Rask tai Jussi Rynnäs eivät tule yltämään. Hän pelasi 502 peliä putkeen! Nykyisellään NHL:ssä pelataan 82 ottelua kaudessa. Jos pelimäärää ei nosteta, täytyisi yhden maalivahdin pelata yli kuusi kautta putkeen! Melko mahdoton tehtävä nykyisellään, jo pelkästään ottelutahti pakottaa maalivahditkin välillä penkille lepäämään.
Vuonna 1952 Britannia ilmoitti omistavansa ydinaseen, Armi Kuusela kruunattiin Miss Universumiksi ja Billy Mosienko teki NHL:n historian nopeimman hattutempun. Hän teki puhtaan hattutempun vain 21 sekunnissa, mikä on kohtuullisen huikea teko. Ei vain nopeutensa takia, vaan myös siksi, että hän teki 31 maalia tuolla kaudella. Toisin sanoen yhdelle 21 sekunnin ajanjaksolle osui 10% hänen kauden maaleistaan.
Eric Lindros ja Seppo Mäkelä ovat omalta osaltaan legendoja kiekkopiireissä. Toinen oli ehkäpä tunnetuin suomalainen erotuomari ja toinen oli todellinen voimahyökkääjä, joka meni pakista joko ohi, yli tai läpi ja latoi kiekon maaliin. Miten he sitten kohtasivat? Aikanaan Eric Lindros varattiin ensimmäisenä pelaajana draftissa, mutta jo ennen varausta hän oli ilmoittanut ettei tule koskaan pelaamaan ensimmäisenä varausvuorossa olleen Quebecin paidassa. Quebec katsoi bluffin ja varasi iso-erkin. Lindros piti lupauksensa ja jäi pelaamaan juniorisarjoihin. Tämän takia hän sitten pystyi pelaamaan kevään MM-kisoissa. Tarinan mukaan Lindros sitten kävi eräässä ottelussa korjaamassa maaliin merkattuja syöttäjiä. Tuomarina toiminut Mäkelä ei kuitenkaan ymmärtänyt englantia, joten hän passitti nuoren ja kookkaan kanadalaisen jäähypenkille suunsoiton takia!
Venäjällä on 2000-luvulla ollut pulaa kunnon maalivahdeista. Maajoukkueessa on torjunut milloin kukakin ja maalivahtilupauksia ei ole ollut näköpiirissä. Korjatakseen ongelman Venäjän kiekkoliigaan oltiin pistämässä sääntöä, joka rajoittaisi ulkomaalaisten maalivahtien peluutusta. Toisin sanoen ulkomaalaisista maalivahdeista olisi pitänyt maksaa ”sakkoa”. Ei hätää, sääntöä oli helppo kiertää. Kiekkoliigan tilalle nimittäin tuli kokonaan uusi sarja, KHL! Tällä kaudella sitten KHL:ssa pelaa muun muassa Jussi Markkanen, Petri Vehanen ja Karri Rämö. Noin niin kuin suomalaisista. Muista maista sitten on esimerkiksi Mike Garnett, Bernd Brückler ja Rastislav Stana. Melko suuri ulkomaisten maalivahtien edustus.
Philadelphia Flyers perustettiin vuonna 1967 ja omistajia pidettiin aluksi hulluina. Ettäkö jääkiekko ottaisi tuulta purjeisiinsa Philadelphiassa? Aiemmin 1930-luvulla kaupungin ”ylpeys” Philadelphia Quakers oli selvästi sarjan huonoin joukkue ja muutenkin jääkiekko miellettiin enemmänkin kanadalaisten urheilulajiksi. Jotta startti olisi mahdollisimman vaikea, maaliskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1968 kaupunkia riepotteli myrskytuuli. Tämän seurauksena joukkueen hallin katosta lähti osa niin sanotusti tuulen mukana. Mahtava aloitus uudelle joukkueelle, halli hajalle ja kotipelit pelattavaksi vieraissa!
Oikeassa elämässä törmää aina välillä ihmisiin, jotka ovat niin sanotusti joka paikan höyliä. Jääkiekossakin on ollut tällaisia henkilöitä. Jokereissa Matti Virmanen muodostui lähes synonyymiksi 2000-luvun menestymättömyydelle. Syitä on varmasti monia, mutta toimettomuudesta Masaa ei ainakaan voi syyttää. Hän hoiti toimitusjohtajana niin bisnespuolen kuin pelaajien tarkkailunkin. OK, normaali tehtävänkuva SM-liigan toimitusjohtajille. Sen sijaan Matti myös hoiti muuttomiehen hommia pelaajille, kävi Ikeassa valitsemassa verhot ja hyppäsi jopa kakkosvalmentajan paikalle kertaalleen. Melko laaja tehtävänkuva. Samaa voisi myös sanoa Sami Kapasesta. Hän oli seuran pääomistaja ja pelasi samaan aikaan. Toisin sanoen hän oli esimiesasemassa omaan valmentajaansa nähden. Sami hoiti homman ilmeisen hyvin, mutta… Niin, käytännössä pelaaja olisi voinut erottaa valmentajansa.
Tällä hetkellä Montreal Canadiensissa pelaava Jose Theodore on aika ajoin ollut uutisissa muistakin syistä kuin torjunnoistaan. Helmikuussa 2006 hänen uutisoitiin antaneen positiivisen dopingnäytteen, näyte sisälsti Propeciaa. Kyseessä on kaljuuntumista estävä lääke, jota käytetään myös niin sanottuna peiteaineena ”hävittämään” jäljet muista kielletyistä tuotteista. Joku voisi laskea yhteen yksi plus yksi. Theodore jäi kuitenkin ilman pelikieltoa, sillä häntä ei testattu ”sääntöjen edellyttämällä tavalla”, toisin sanoen hänet testattiin harjoituskaudella. Pari vuotta aiemmin hänet oli ikuistettu samaan kuvaan Helvetin Enkelien jäsenten kanssa, liiga oli kieltänyt häntä pitämästä yhteyttä kyseiseen motoristijengiin ja hänen isänsä oli pidätetty osana kyseisen jengin velkojenperintään kuulunutta tapausta.
Joskus tietovisoissa on kysytty sitä, mikä joukkue voitti ensimmäisenä Suomen mestaruuden. Liian monta kertaa itse olen kuullut vastaukseksi Ilveksen. Väärin! Ensimmäisen Suomen mestaruuden voitti nimittäin Viipurin Reipas. Kyseinen tapaus oli vuodelta 1928. Joku saattaa huomata nimen ”Reipas” ja havaita yhtymäkohdan Pelicansin edeltäjään, Lahden Reippaaseen ja sen eri variaatioihin. Aivan oikein. Jatkosodan jälkeen Viipuri jäi lopullisesti itänaapurin haltuun ja kyseinen urheiluseura ”evakuoitui” Lahteen.
Kaudella 1994-95 NHL oli työsulun takia tauolla kauden alun. Tällöin osa pelaajista suuntasi eri maiden kiekkosarjoihin ja Suomessakin nähtiin muun muassa Teemu Selänne, Jari Kurri, Esa Tikkanen ja Theoren Fleury. Wayne Gretzky sen sijaan kasasi omasta kaveriporukastaan tähdistöjoukkueen ja lähti kiertämään maailmaa. Suomessa Wayne Gretzky All Stars kohtasi Jokerit ja Ilveksen. Tuolloin Jokerit oli sarjan kärkipään joukkueita ja hallitseva Suomen mestari, Ilves puolestaan häntäpäätä. Steve Yzermanin, Paul Coffeyn, itse Gretzkyn ja Sergei Fedorovin johdolla ”Väinö Suuren” ryhmä löi Jokerit leikitellen 7-1. Sen sijaan Ilves pisti hanakasti kampoihin ja voitti ottelunsa 4-3 jatkoajalla. Sankarillinen teko kaiken kaikkeaan: Waynen porukka johti ottelua kolm kertaa, mutta Ilves tuli aina tasoihin. Lopulta Sami Ahlberg tasoitti ajassa 54:15 ja löi jatkoajalla Jarno Peltosen syötöstä voittomaalin. Kellot pysähtyivät aikaan 62:34 ja Ilves oli saanut käpäliinsä maukkaan päänahan.
Neuvostoliiton aikakaudella jääkiekko oli melko pitkälti hajaantunut kahteen leiriin: NHL:n ja Neuvostoliiton välillä oli alati kilpailua. Milloin pelattiin seurajoukkueet vastakkain, milloin maajoukkueiden välisiä turnauksia. Kiistatta kyseessä oli erittäin kovatasoisia pelejä, tunnetta ja taitoa kun oli kummallakin puolella. Neuvostoliiton aikana maasta ei niin vain siirryttykään NHL:ään, vaan käytännössä halukkaiden piti loikata sääntöjen vastaisesti, asettaen itsensä näin vaaralle alttiiksi: kiinnijääminen olisi tietänyt vaikeuksia. Tämä näkyi hyvin NHL:n varaustilaisuuksissa: Vuoden 1991 draftissa varattiin ensimmäisellä kierroksella Neuvostoliitosta vain Alexei Kovalev ja yhteensä 15 neuvostoliittolaista. Suurin osa varauksista oli vieläpä loppupäästä. Seuraavan draftin aikana Neuvostoliittoa ei enää ollutkaan ja ensimmäisellä kierroksella varattiin peräti seitsemän entisen Neuvostoliiton alueen pelaajista! Vielä kun kolme tsekkoslovakialaista varattiin, voitaneen puhua todellisesta vallankumouksesta. Niin, ja tuossa samassa varaustilaisuudessa varattiin muun muassa uzbekistanilainen Juri Gunko, Kyuin Shim Etelä-Koreasta, Hiroyki Miura Japanista, Sandy Allan Bahamalta ja Kevin Brown Englannista. Suomesta varattiin muun muassa Sami Helenius numerolla 102 ja Teemu ”Tepon veli” Numminen numreolla 229, yllätys yllätys, Jetsin toimesta!
Jääkiekossa pelataan kolme erää. Vuoden 1994 olympialaisissa Suomi pelasi viisi ottelua alkusarjassa, puolivälierät, välierät ja pronssiottelun. Suomi pelasi siis 8*3=24 erää koko kisoissa. Näistä eristä Suomi voitti 23, häviten vain yhden erän välierissä. Melko karut lukemat: Suomi oli lähes koko turnauksen ajan parempi kuin vastustajansa, mutta jäätyi ratkaisevassa paikassa. Olisi miltein ollut parempi pelata kuin Ruotsi ja ottaa ”kiintiötappiot” alkusarjassa. Ruotsi nimittäin voitti kolme alkusarjan otteluaan, hävisi yhden ja pelasi yhden tasan. Samoin finaalissakin mentiin aina rankkareille asti, mutta niin vain länsinaapuri tuli, näki ja voitti.
Tällaista tällä kertaa. Ehkäpä tavanomaista pidempi jaaritelma, mutta toivottavasti edes jotakuta kiinnosti. Saa nähdä tuleeko tulevaisuudessa lisää urheilua ja/tai jääkiekkoa.
]]>Välillä kuulee puhetta siitä, kuinka Suomi urhoollisesti maksoi sotakorvauksensa. Kyllä, niinhän Suomi tekikin. Samoin joskus kuulee kysyttävän koska ensimmäinen maailmansota käytiin. Moni voisi arvata tai jopa tietää sodan päättymisvuoden. Sen sijaan jos olisi kysytty Saksan maksamista ensimmäisen maailmansodan sotakorvauksista, menisi monella niin sanotusti sormi suuhun. Saksa saa nimittäin viimeisen eränsä maksettua 3.10.2010.
Kokonaisuudessaan Saksalle asetettiin noin 22 miljardin (eng. billion) punnan sotakorvaukset Daily Mallin mukaan. Nykyrahaan suhteutettuna tämä olisi noin 250 miljardia puntaa. Kuulostaa kohtuullisen suurelta summalta, vaikkakin pari kuukautta takaperin Tekniikka&Talous-lehden artikkelin mukaan Saudi-Arabia olisi tekemässä 60 miljardin dollarin (~38 miljardia puntaa) asekauppoja Yhdysvaltojen kanssa.
Puhtaasti moraalisesti ajateltuna Saksan ei mielestäni olisi edes pitänyt aloittaa sotakorvauksien maksua uudelleen vuonna 1996. Ensinnäkin, tuossa vaiheessa velkasuhde oli syntynyt lähes 80 vuotta aiemmin. Hyvin harvalla elossa olevalla ihmisellä on mitään muistikuvaa tuosta ajasta. Samoin infrastruktuuri on jo moneen kertaan uudistunut ja velanmaksukin oli pitkään keskeytynyt ja velkasuhteen syntyminenkin oli Saksalle enemmänkin pakkotilanne.
Sinänsä jännä juttu, että esimerkiksi köyhemmille kolmannen maailman maille annetaan paljon selvemmin itse aiheutettuja velkoja takaisin. Saksa oli kuitenkin yksi ensimmäisen maailmansodan osapuolista, ei suinkaan lainarahalla itseään kasannut valtio. Se käytännössä pakotettiin velkasuhteeseen ja se ei missään vaiheessa itse pyytänyt sitä. Vielä kun niinkin älyttömässä tapahtumasarjassa kuin maailmansodissa, kuka oikeasti voikaan väittää toisen olevan täysin syyllinen kaikkeen?
Noh, jos ensimmäisen maailmansodan korvaukset voitiin aloittaa uudelleen noinkin myöhään, mihinköhän asetetaan kansainvälisen oikeuden takaraja velkasuhteiden hoidolle ja rikosten korvaamiselle? Pitäisiköhän Ruotsin hakea Venäjältä korvauksia Suomen valloittamisesta? Pitäisiköhän Venäjän, Keski-Aasian ja keskisen Euroopan hakea korvauksia Mongolialta? Jos vain sopimukset pitävät, niin milloinkas Molotov-Rippentrop mitätöitiin ja voisikohan sen herättää takaisin henkiin?
]]>Joulun jälkeen kirjakaupoissakin alkaa alennusmyyntejä. Varastoista yritetään päästä eroon ja joskus kirjat lähes annetaan pois. Näin kävi myös vuonna 2009. Kenneth D. Alfordin ja Theodore P. Savasin kirjoittama Natsimiljonäärit oli vain yksi näistä kirjoista. Tyylikkäät kannet, hinnan tiputtamin 30 eurosta kymppiin ja lähes 350 tekstiviitettä tekivät minuun vaikutuksen. En myöskään voi väittää, etteikö aihe olisi kiinnostava ja tuoneen jopa mieleen Kummeli Kultakuumeen, yhden hauskimmista suomalaisista elokuvista ikinä.
Kirjan aiheessa olisi paljon potentiaalia. Natsien kätkemät aarteet ovat yksi toisen maailmansodan suurimmista arvoituksista. Minne se kaikki kulta, taide ja raha katosi sodan viimeisinä viikkoina? Mitä sille sen jälkeen tapahtui? Käytettiinkö sitä nostamaan valtaan oikeita henkilöitä vai luksuselämään jossakin päin maailmaa? Aiheesta voisi kirjoittaa hyllykaupalla tarkkoja tutkimuksia ja aivan varmasti kysymyksiä jäisi vieläkin auki. Laajaa ja lähes täydellistä tutkimusta tuskin saadaan koskaan aikaan, sillä aivan varmasti jotain tulee jäämään historian hämäriin. Jokaista huhua ei voida millään kuitata tutkituksi ja jokaista kultapalaa tai niiden tarinaa ei voida jäljittää. Ehkäpä kaikilla tahoilla ei edes ole halua lähteä tutkimaan tapausta.
Kirja itsessään oli melkoinen pettymys allekirjoittaneelle. Heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien huomasi, että käytetyn lähdemateriaalin laajuus ei korreloinut objektiivisuuden kanssa. Kirja ottaa heti alusta lähtien kielteisen näkökunnan natseihin ja tätä kautta syö objektiivista uskottavuutta. Toki, natsien tekoja on vaikea puolustella. Toisaalta jos kyseessä on tutkimus, niin mielestäni tunteiden sijaan argumentoinnin pitäisi tapahtua toisin keinoin. Lähtökohtana näyttää olleen, että jokainen natsibyrokratian osa oli enemmän tai vähemmän rikollinen. Muiden mahdollisiin rikoksiin viitattiin vain epämääräisillä tavoilla, kuten siitä, mihin jotkut suhteellisen pienet kultalastit katosivat sen jälkeen, kun ne oli luovutettu amerikkalaisille. Aivan kuin juutalaisilta ja muilta sorretuilta kansoilta varastetun tavaran varastaminen uudelleen olisi moraalisesti oikein.
Toinen silmiin pistävä seikka on kirjan tapa raapaista vain pintaa asioista. Ensin kirjassa olevia natseja kuvaillaan lyhyesti, mistä ainakaan itse en varsinaisesti pidä. Kirja näyttää suunnatunkin niille, joille kolmas valtakunta on tullut tutuksi parista elokuvasta ja satunnaisesti nähdystä ”Hitler-kortista”. Tätä tukee myös kirjassa olevien tapahtumien kuvailu. Vähän reiluun 300 sivuun on yhdistetty niin monta otsikkoa, että parhaimmillaankin asioita käsitellään vain hyvin pintapuoleisesti. Vielä kun aihe on rajattu pysymään melko tarkasti Saksan ja Itävallan alueella, niin ainakaan itse en loppujen lopuksi saanut paljoa irti. Loppujen lopuksi on kuitenkin melko yhdentekevää kulkiko osasto Eichmannin kulta Bad Ausseen kautta vai ei, merkitystä on sillä, miten kulta hankittiin ja mitä sillä tehtiin.
Loppujen lopuksi vaikutelma kirjasta oli melko ristiriitainen. Kiinnostavan aiheen pintapuoleinen käsittely ja eri henkilöiden lyhyet henkilökuvaukset toivat mieleen tarinakirjan. Tämä voisi olla mukavaa iltalukemista aiheesta kiinnostuneille, jotka eivät kuitenkaan ole varsinaisia harrastelijoita. Olo oli vähän kuin lukiotason historian oppikirjojen lukeminen: asioista kerrotaan nopeasti ja lyhyesti tuoden esiin vain perusasiat. Kyllä aiheesta kiinnostunut voi tämän kympillä itselleen kotiuttaa, mutta 30 euron alkuperäinen hinta tuntuu melkoiselta riistolta.
]]>
En kuitenkaan rupea nyt vuodattamaan kenraalikuntaan ylennetystä Jong-Unista. Tietoa on tarjolla niin vähän, että joutuisin mahdollisesti lopettamaan jopa tähän kohtaan. Sen sijaan päätin kirjoittaa hiukan Pohjois-Koreasta valtiona. Onhan kyseessä kuitenkin yksi maailman suljetuimmista valtioista, jatkuvasti uutisissa enemmän tai vähemmän negatiivista syistä johtuen ja sillä on omaa ydinaseistustaan. Myöskin sodasta Pohjois-Koreaa vastaan on jaksettu jauhaa käytännössä ”koko ajan”.
Monien eri lähteitten mukaan turisteille on Pohjois-Koreassa varattu erilliset ”oppaat”. Toisin sanoen valtion virkamiehiä, jotka kertovat eri nähtävyyksistä virallisen tarinan mukaista asiaa (joku voisi sanoa propagandaa) ja valvovat turistien liikkeitä. Kaikki alueet eivät todellakaan ole kaikkien silmille tarkoitettuja, eikä nyt puhuta mistään salaisista valtion tiloista, puolustusvoimien varastoista tai valtionyritysten (yksityisyrityksiä kun ei pahemmin ole) suljetuista tehtaista. Turisteille näytetään Pohjois-Koreasta teatraalinen puoli, kurjuus jätetään oman onnensa nojaan. Tavallisten ihmisten kanssa ei ole lupa puhua ja valokuvauksenkin kanssa noudatetaan oppaan tiukkaa linjaa.
Noh, nähtäväähän Koreassa (tästä lähin käytän pelkkää ”Koreaa” synonyyminä valtiolle) on. Maasta löytyy muun muassa maailman suurin jalkapallostadion, peräti 150 000 ihmiselle varattu Rungrado. Surullista kyllä, stadionia on käytetty jalkapallon ja propagandanäytösten sijaan myös kapinoivien kenraalien surmaamiseen. Polttamalla. Samoin maasta löytyy maailman pisin lipputanko, mukavat 160 metriä korkea torni Gijeon-dongin kylästä. Niin, siitä samasta kylästä, joka sijaitsee käytännössä täysin propagandan takia Etelä-Korean rajalla. Kyseisen kylän on tarkoitus näyttää naapurille, että maassa on aivan loistavat olot.
Loistavista oloista viis, maahan on kuitenkin tarvittu ulkomaalaisiakin. Etelä-Koreasta ja Japanista kaapattiin varsinkin 1970-luvulla väkeä maahan joko kieltenopettajiksi, tulkeiksi, vaimoiksi puolueen korkeille virkamiehille tai joidenkin väitteitten mukaan jopa ohjaamaan rakastetulle johtajalle tämän tyyliin sopivia elokuvia. Onhan Kim Jong-Il suuri elokuvien ystävä. Ilmeisesti hän tykkää myös nauttia konjakkia elokuvien lomassa, tästä osoituksena erittäin suuri Hennesseyn myynti maahan.
On Kim Jong-Il ehtinyt myös muuallekin. Hän on virallisten väittämien mukaan muun muassa haka golfissa, juoksee satasen äärimmäistä nopeutta ja käytännössä taitaa kaiken. Hänen väitetään muun muassa säveltäneen sinfonioita, maalanneen tauluja, jalostaneen oman orkideansa (kimjongilia) ja mykistäneen eri alojen ammattilaisia suurella tietämyksellään. Jalkapallon MM-kisojen aikana myös kerrottiin tarinaa siitä, miten suuri johtaja piti käytännössä telepatialla yhteyttä joukkueen valmentajaan. Olikohan taajuuksissa vikaa Portugalia vastaan?
Joku voisi pitää Koreaa jopa hellyttävä valtiona tämän sepustuksen pohjalta. Puututaanpa siis maan muihin ongelmiin. Ensinnäkin, maa on äärimmäisen herkkää aluetta tulville. Suurin syy tähän on puukannan raju harvennus. Samaan aikaan kun maa ei tuota tarpeeksi ja tulvatkin tuhoavat satoa, näkee kansa nälkää ja aika ajoin maassa on ollut jopa todellisia ruokapulia. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt maata kehittämästä ydinasetta ja ylläpitämästä suurta, peräti 5-7 miljoonan reservillä ja 900 000 ihmisen aktiivisotilaan muodostamaa armeijaa. Joku voisi kysellä onko asiat priorisoitu oikein.
Ehkäpä, onhan maa enemmän tai vähemmän kokoajan eri uhkien alla. Kansainvälinen yhteisö ei ole pahemmin pitänyt Korean tavasta aika ajoin julistaa propagandaansa, uhmata Etelä-Korean suvereniteettia, mahdollisesti jakaa tietoa ja teknologiaa eri ohjuksista ja ydinaseista, saatikka sitten sotilaslaivojen upottamisesta. Kunnioitusta ja kiitosta ei myöskään herätä maan ihmisoikeustilanne. Toki, armeijan valta on myös melko hyvä olla kansalaistenkin takia. Paremmistakin oloista on siinnyt vallankumouksia, joten tarvitaan sitä miehistöä myös sisäisiäkin uhkia vastaan.
Retoriikassaan Korea on jatkuvasti puhunut halustaan yhdistää korealaiset yhden valtion – heidän valtionsa – alle. Omiin silmiini väite näyttää melko hullulta, kehittynyt, vauras ja vapaa eteläkö liittyisi edes pakolla osaksi pohjoista? Eiköhän tilanne olisi pikemminkin päinvastoin. Tosin, tässäkin on pidettävä realiteetit mielessä. Saksojen yhdistyessä Itä-Saksa oli länttä jäljessä taloudellisesti ja yhdistymisen hintaa maksetaan vieläkin: itä laahaa perässä ja Saksan talouskasvukin kärsi yhdistymisen jälkeen. Millainenkohan tilanne olisi jos kontrasti olisi reilusti suurempi ideologisella ja tiedollisella tasolla, puhumattakaan taloudellisista tekijöistä? Luultavasti kyseessä olisi maailmanhistorian suurin sosiaalinen katastrofi.
Yksi asia kuitenkin on varmaa. Pohjois-Korea tulee pysymään länsimaistenkin uutistoimistojen huomiossa vielä pitkän aikaa. Maasta riittää kerrottavaa ja se kokoajan itsekin pitää huolta siitä, että uuttakin tarinaa tulee. Jos ei upottamalla etelän sotalaivoja, niin ainakin pelaamalla lähes loistavasti Brasiliaa vastaan.
]]>Eilen Hakaniementorilla kuulin erään laitapuolenkulkijan päivittelevän sitä, kuinka Suomessa on liikaa tuomareita ja liian vähän juomareita. Hymähdin sanomalle, sillä alkoholi kuuluu melko suurissakin määrin suomalaiseen kulttuuriin. Kyllä täällä juomareita riittää, tosin moni juomareistakin voi tuomita nämä katujen miehet, alkoholistit, spurgut tai millä nimellä heitä haluaakaan kutsua.
Kuitenkin kävellessäni linjoja mieleeni tuli eräs aihe kirjoitukselle: vallanpitäjien alkoholinkäyttö. Heti ensimmäiseksi tuli mieleen Neuvostoliiton omapoika Josif Stalin. Stalinilla oli tapana juottaa rinkiään humalaan kahdestakin syystä. Ensinnäkin, olihan se hauskaa kun oli laulua, tanssia ja rentoa meininkiä. Toisekseen, humalassa ihminen saattaa sanoa jotakin varomatonta. Juomareita taas riitti, kukapa olisi uskaltanut kieltäytyä? Tuloksena oli joukko alkoholisoituneita puoluejäseniä ja ovelia tapoja kiertää juomista. Palvelijoilla oli paljon pelissä, sillä he pystyivät hyvinkin helposti korvaamaan juoman alkoholiannoksen vaikkapa mehulla. Siinäpä olisikin ollut bisnes, melko käänteinen nykyiseen baarikulttuuriin! Vai että lisärahasta korvataan viinat vedellä…
Toki, osataan sitä muuallakin. Hitlerin väitetään lopettaneen juomisen joskus kolmenkympin kieppeillä. Sen sijaan korkea-arvoisilla kansallissosialisteilla oli tapanaan kerätä laajat alkoholivarastot itselleen. Mikäpäs siinä oli stressiä lievittäessä kun varastossa oli huippuviinejä, kunnollista whiskyä ja mitä ikinä halusikaan varastaa paikallisilta. Sodan loppuvaiheilla sitten natsijohtajat pyrkivät siirtämään rahaa, kultaa, taideaarteita ja alkoholia turvaan vihollisjoukoilta, kapinallisilta paikallisilta ja jopa joissakin tapauksissa omalta väeltään.
Maailman suurin Hennesseyn ystävä löytyy melko yllättäen Pohjois-Koreasta. Vaikka puteli tuota elämän eliksiiriä maksaan noin 630 dollaria Koreassa ja keskimääräinen pohjoiskorealainen tienaa 900 dollaria vuodessa, myydään maahan kyseistä konjakkia 650-720 tuhannella dollarilla vuodessa. Toki, eihän tämä alkoholi mene kansalle, vaan suurelle johtajalle Kim Jong Illille ja hänen lähipiirilleen. Vaikka itse en olekaan suuri konjakin ystävä, niin mikäs siinä olisi ollessa Kiminä Kimin paikalla. Sen kun litkisi konjakkia, katsoisi videoita ja välillä lähettäisi kaksoisolennon vilkuttamaan kameralle. Ellei kyseessä olisi julma diktaattori, voisi kyseistä miestä pitää jopa hellyttävänä vanhana fabuna.
Urho Kekkonen tuntuu olevan suomalaisille vieläkin tabu, mutta tämän artikkelin kriteerit hän kyllä täyttää: hänen alkoholinkäyttönsä on maankuulua ja hän jos joku on ollut vallankahvassa kiinni Suomessa. Sylvi Kekkosen elämänkerran mukaan Urho Kekkosen kaveripiiriin alkoholinkäyttö kuului tiivisti ja sitä kului reilusti. Samoin 1970-luvulla tämä kekkoslainen juomakulttuuri levisi muuallekin. IL:n uutisen (http://www.iltalehti.fi/uutiset/200808268167020_uu.shtml) Mukaan mm. Ahti Karjalainen oli oikea viinasanko ja Taneli Kekkonen joutui usein jäämään pois töistä oltuaan niin humalassa, että ei edes vaatteita saanut päälleen.
Toki, osataan sitä myös Amerikassa. George Bush (nuorempi) oli kova viinasieppo nuoruudessaan. Parikymppisenä hänet pidettiin kun ”parin kaljan jälkeinen juhlinta” lähti käsistä. Kolmikymppisenä sitten pamahti jo rattijuopumus. Ennen Harvardiin pääsyä Bush oli väitetysti ajanut humalassa, törmännyt roskikseen, lähes sammunut matolle ja vetänyt tämän jälkeen isäänsä, tulevaa presidenttiä, turpaan. Bushin sanotaan jättäneen alkoholi 40-vuotiaana. Melko miehekäs teko, mutta eikö yhden sanonnan mukaan homma ole niin, ettei absolutisteihin voi luottaa? Bushiin ei ainakaan.
Noh, eikö George ”Yrjöpuska” Bush ole ainoa alkoholisoitunut Yhdysvaltain presidentti. Ulysses Grant potkittiin kerran jopa pois armeijasta alkoholin takia, mutta niin vain hän tuli takaisin, johti pohjoisen voittoon ja nousi presidentiksi. Väitetäänpä vielä, että hänellä oli ongelmia henkilökohtaisen taloutensa kanssa kun pesti pressana päättyi.
Aleksanteri Suuri oli yksi aikansa suurmiehistä. Hän valloitti muun muassa Egyptin, Persian ja paineli aina Intiaan asti. Melko laajan alueen hän ehti vallata, ottaen huomioon hänen kuolleen 32-vuotiaana. Yhdeksi kuolinsyyksi on epäilty muun muassa alkoholista johtuvaa haimatulehdusta. Melko ironista, että antiikin ehkäpä suurin sotapäällikkö ei kuollut vihollisen nuoleen, salamurhaan tai vastaaviin ”normaaleihin sen ajan syihin”, vaan hän teki hidastetun itsemurhan alkoholilla.
Noh, mitäpä sitä enää saarnaamaan. Voisi käydä melkein hakemassa per… lauantaipullon, nauttia mukavasta syyssäästä ja katsella josko Hakaniemessä olisi taas alkoholisteja antamassa ideantynkiä.
]]>
Miksi väite on merkittävä? Ensinnäkin Canaris oli sotilastiedustelupalvelu Abswehrin johtaja ja Gehlen vastasi itään suuntautuvasta tiedustelusta. Voidaan siis olettaa, että heidän tietoihinsa tuli asioita, joita ei lehdissä julkaistu. Toisekseen Bormann oli Hessin lentoretken jälkeen koko kolmannen valtakunnan kakkosmies, esimiehenään vain Adolf Hitler. Jos siis väittämä pitää paikkansa, Neuvostoliitolla oli vakooja täydellisessä paikassa. Tuota parempaa tietolähdettä ei voi missään olosuhteissa toivoa.
Gehlenin mukaan epäilykset korkea-arvoisesta vuotajasta olivat lähteneet liikkeelle siitä, miten nopeasti ja tarkasti venäläiset saivat tietää saksalaisten tulevista siirroista. Kirjassa asiasta puhutaan erittäin lyhyesti, mutta tietoja oltaisiin siirretty suojatulla radiolähettimellä. Samoin Gehlen väittää saaneensa sodan jälkeen käsiinsä tiedustelutietoa siitä, miten Bormann oli sodan jälkeen muuttanut Neuvostoliittoon ja kuollut siellä.
Itse en luonnollisista syistä pysty todistamaan aukottomasti Gehlenin väitettä oikeaksi tai vääräksi. Siihen minulla ei ole aikaa, resursseja, arkistoja tai välttämättä edes kykyjä. Kuitenkin, Gehlen ei vielä kirjan julkaisun aikana saattanut tietää sitä, että liittoutuneet olivat purkaneet Saksan enigmakoodit; asia oli salaisuus 1970-luvun puoleenväliin asti. Tämä selittäisi sen, miten venäläiset saivat tietonsa nopeasti ja tarkasti.
Kirjan julkaisun jälkeen myös Bormannin jäänteet löydettiin Länsi-Saksan alueelta, Berliinistä. Jäänteiden hautausajasta ja jopa ruumiista on liikkunut melko paljon salaliittoteorioita, mutta ainakin omissa silmissäni luotettavan BBC:n* mukaan jäännökset on sittemmin tunnistettu DNA-testillä Bormannille kuuluviksi
Loogisesti ajateltuna tilanne on saattanut olla hyvinkin seuraavanlainen: Saksan tiedusteluelimissä ollaan huomioitu neuvostoliittolaisten tarkkuus ja tehokkuus. Koska Enigman murtoa ei uskota, jäljelle jää korkea-arvoinen vuotaja. Vaihtoehtoja ei liene ollut kovinkaan montaa ja tilanteen huomioiden tarkkoja tutkimuksia tai syytöksiä ei olla voitu tehdä. Tämän seurauksena Bormann on jäänyt syystä tai toisesta maalitauluksi tai ”vähiten syyttömältä vaikuttavaksi”. Tiedustelutietoja on taas saattanut sadella usealtakin taholta sodan jälkeen, olihan kyseessä erittäin korkea-arvoinen natsi, jonka ruumista ei oltu löydetty.
Toki, kyllähän Gehlen on saattanut olla oikeassa. Bormann on hyvinkin voinut vuotaa tietoja sellaisistakin asioista, joita ei edes enigmaviestien purulla oltaisi saatu tietää; tällaisia voisi hyvin olla esimerkiksi Hitlerin käytös, terveys ja vastaavat seikat. Samoin todelliset salaliittofriikit eivät varmana vakuutu DNA-testeistä. Tällaisia väittämiä en kuitenkaan itse noteeraa muuna kuin viihteenä ellei uusia todisteita jostakin ilmaannu.
Näillä perusteilla väittäisin kuitenkin, että Gehlenillä oli syynsä julkaista väittämänsä. Se saattoi vielä 1960-luvun lopulla vaikuttaa pätevimmältä teorialta selittämään sodan kulkua. Varmuudella todellisia tapahtumia tuskin saadaan ikinä tietää, mutta itse sijoittaisin rahani ”virallisen tarinan” puolelle tässä suhteessa.
* http://news.bbc.co.uk/2/hi/europe/87452.stm
]]>Polon suku oli kotoisin mitä ilmeisimmin Dalmatiasta, nykyisen Kroatian alueelta. Tarkkaa syntymäpäivää ei ole ainakaan omien lähteitteni mukaan löytynyt, mutta suomalainen wikipedia väittää 15.9 olleen tuo päivä. Tosin tätä ei ole lähteistetty ja luotettavampien lähteitten mukaan homma on vielä niin sanotusti auki.
Väitetysti Polo lähti noin 17-vuotiaana Venetsiasta kohti Kiinaa ja Kublai-kaanin palatsia. Matkansa aikana hän kirjoitti matkakertomusta, josta myöhemmin tuli legenda: jopa Aku Ankassa aihetta on käsitelty sellainen 800 vuotta tapahtuman jälkeen.
Kertomuksissaan Polo kuvailee matkaansa kohti mystistä itää ja kertoo kuinka muun muassa hallitsija otti hänet vastaan. Hän oli myös väitetysti ensimmäinen ihminen muun muassa Sumatralla. Samoin hän kuvaili kertomuksessaan muun muassa paperirahaa, jota ilmeisesti ei tunnettu 1200-luvun Euroopassa.
Palattuaan kotiinsa Polo joutui joksikin aikaa genovalaisten vangiksi kaupunkien ollessa sodassa keskenään. Tuollon Polo joko kirjoitti tai saneli kertomuksensa. Matka ja ennen kaikkea matkakertomus tekivät Polosta lopulta tunnetun, rikkaaksi hänen väitetään tulleen jo matkan aikana. Sen sijaan Polon tarinoiden luotettavuudesta on käyty aika ajoin jopa melko kiivastakin keskustelua.
Yhtenä kritiikin lähteenä on esitetty paikannimistöä. Polo oli kertomuksensa mukaan 17 vuotta matkassa, mutta käytti persialaista paikannimistöä. Kohtuullisen erikoinen tapa, että yhtäkään mongolialaista tai kiinalaista paikannimeä ei ole asetettu mukaan. Samoin kiinalaislähteissä ei ole viitteitä Poloon, vaikka samalta ajalta on raportoitu muun muassa intialaisista lääkäreistä. Jos lähes naapurissa asuvat intialaiset lääkärit ovat olleet raportoinnin arvoisia, miksi väitetysti korkeassa asemassa hovissa ollut valkoinen eurooppalainen on jätetty raporttien ulkopuolelle?
Toisekseen, Polo sivuuttaa sellaisia seikkoja kuin kirjapainotaidon ja erikoisen kirjoitustapansa. Varsinkin jälkimmäinen on melko erikoinen veto: luulisi jo pelkästään kaupallisten intressien puoltavan tietoa siitä, että kyseisellä alueella kirjoitetaan ”oudosti”.
Noh, hyvinkin mahdollista että Polo oli Kiinassa. Olihan maassa käynyt ulkomaalaisia aiemminkin ja matka itsessään olisi ollut enemmän kuin mahdollista suorittaa. Sen sijaan osa tutkijoista (mm. Woods) on sitä mieltä, että Polon kirjassa on paikoitellen suurtakin liioittelua. Oli tarina sitten totta tai tarua, liioiteltua tai realismia, se on kiistatta yksi aikansa tunnetuimmista tarinoista.
http://www.croatianhistory.net/etf/polo.html
http://www.tieteessatapahtuu.fi/697/ruotsala.html
http://www.museumofhoaxes.com/hoax/archive/permalink/the_travels_of_marco_polo/
]]>